Mutta siis en ymmärrä tuota oikeassa opissa pysyttelyä. Eihän sitä voi itse päättää, mitä uskoo! Niinhän sanoo oppimmekin, että Pyhä Henki vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Ei sitä ihminen itse vaikuta tahtonsa mukaan.
Joku kiinnostuu jääkiekosta, joku jalkapallosta, joku ei kummastakaan. Jos joku haluaa pelata jääkiekkoa, niin hän harjoittaa kyseistä peliä. Jos ei kiinnosta, niin ei harjoita, tai saattaa satunnaisesti sitä harrastaa, koska tietää liikunnan terveelliseksi.
Sama se on uskonkin kanssa. Se, jolle Jumala on uskon lahjoittanut harjoittaa uskoa, jolle taasen ei uskoa ole annettu, ei sitä harjoita ja ei elä uskossa, tai jos elää, niin korkeintaan luulouskossa. Jonas Lagus kirjoittaa paljon tästä uskovaisen uskonharjoituksesta, joka hänen mukaansa on jatkuvaa Jumalan luokse tulemista. Hänen mukaansa usko siis on sitä, että koko ajan huudetaan Jeesusta avuksi. Raamatussakin muuten sanotaan, että se, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Uskon olemus siis jotenkin on tuossa Herran avuksi huutamisessa. Jos taasen ei usko, niin ei huuda jatkuvasti Herraa avukseen. kuin ehkä vain silloin, kun elämässä on jokin tärkeä ja vaikea asia meneillään.
Kuinka kukaan voi ryhtyä ammatiltaan papiksi, koska ammattitaito voi minä päivänä tahansa mennä, jos usko horjahtaa? Eihän ihminen voi niin varma itsestään olla!
Jos luulee oman psyykenpuolen tunnemaailmaa ja varmuuksien tuntemisia uskoksi, niin nehän tulevat ja menevät. Jos usko on ennemminkin Kristukseen sidottua, joka ilmenee jokahetkiseen Kristuksen avuksi huutamiseen pyrkimisenä, joka taasen on sitä uskon harjoitusta, niin on se usko tällöin vahvemmalla pohjalla, ja voi aivan hyvin ryhtyä papiksi.
Jos jokapäiväinen uskonharjoitus puuttuu, niin parempi olisi, jos ei-uskovainen ei hakeutuisi papin virkaan.
Tässä tätä menneen ajan jo unhoittunutta körttiteologiaa.
Minulle riittää vähemmänkin uskova pappi. Kunhan toimittaa sakramentit oikein (niiden pätevyyshän ei oppimme mukaan ole papin uskosta kiinni), ja selittää, mitä kirkko opettaa, ajatteli itse siitä opetuksesta mitä tahansa.
Näinhän se on. Ihminen kun on ennemmin perso ehtoollisellakin koettelemaan sen papin uskoa, kuin omaansa ja kun kuitenkin ehtoollisen yhteydessä tulisi koetella vain itseään ja sitä, että onko itse uskossa ja että onko se oma usko oikeaa vaiko luultua ja vahingollista mielikuvitususkoa.
Mainittakoon vielä, että jos tuo Raamatun kehotus ehtoollisen yhteydessä tapahtuva itsensä koettelu on oikein suoritettu, niin lopputulemana ei voi olla muuta, kuin että uskon harjoitus entistä aktiivisempana jatkuu.
Väärin suoritettuna se johtaa penseyteen ja pois uskonharjoituksen suunnasta.