Pelastusvarmuus

[PekkaV]

 Päättävässä asemassa oleva joutuu tekemään päätöksiä ihmisen yli. Siksi hän tuntee syyllisyyttä. Päättömässä asemassa oleva tekee päätöksiä itsensä yli. Siksi hän meinaa hukkua ja tarvitsee pelastajaa.

   Siis tuota eivät nämä viisaustieteen osaajat ymmärtäneet, Leena "yhtään", Penakaan ei ollenkaan kai. Näinhän se mennee, omia virheitään huomaa. Toisten vikoilee, koska ne näkee. Miten katsot selkääsi?

Mutta asiaan: herra on kyllä herrallakin, alaisella ei aina alaista. Alatien kulkeminen on tosiaan viisasta, meisseli ei tipuu kenenkään päähän.

Toisin kirjoittaen: Käytin runoilijan vapautta sen verran kuin runous saa olla vaikeaa. Laitoin sanoja peräkkäin. Eräät miettii, muokkaa ja tutkii ennenkuin julkaisevat. Vapauteen Kristus kuitenkin vapautti, ei vastuuseen. Siihen on olemassa muita raamatun lauseita.

[karjalaisenkyösti]

Vielä joku ajatus tuosta meidän rajoittuneisuudestamme.

Joku kuulee jonkun melodisen vapaissa suunnissa lauletun laulun ja tämän laulun kautta hänelle aukeaa jotain siitä salatusta viisaudesta, jota Jumala tarjoaa ihmisen löydettäväksi.
Kun sama ihminen kuulee säkeistön siionin virttä, hän saattaa voimakkaasti tympääntyä ja pitää tätä virttä turhana, ellei jopa hengellisesti vahingollisena.

Ja sama toisinpäin.

Ja joku voi tämän melodisen laulun tai siionin virren värssyn kuunneltuaan päätyä siihen, että tämä kristillisyys ei ole hänen juttunsa.
Joku taasen saa kummasta tahansa syyn itselleen vajota entistä syvempään luulouskoon.

Sama signaali ja niin monenlaisia erilaisia mahdollisuuksia siihen reagoida.
*********************************************************************************
Pelastusvarmuuden puuttumisesta tai pelastusvarmuudesta voi ihminen pitää kovaakin meteliä - ja tähän pitää jokaisella olla täysi oikeus. Se on sitten eri asia, että onko tämä metelin pitäminen tai asiasta vaikeneminen aina rakentavaa.
Keskustelufoorumille tämä meteli ainakin sopii, se lienee turvallinen paikka asian käsittelyyn.

Ei kuitenkaan voi olla niin, että pelastusvarmuudesta puhuminen kanssaihmisten kanssa olisi aina vain hyve ja että
asiasta vaikeneminen olisi aina  pahe tai että
 pelastusvarmuudesta puhuminen kanssaihmisten kanssa olisi aina vain pahe ja että
asiasta vaikeneminen olisi aina  hyve.

[Riitta-mummi]

Puhumme samasta asiasta, sielunrakenteesta.

Körtit ovat alatiellä. Eivät tiedä, mutta toivovat.

 

[Leena]

   Siis tuota eivät nämä viisaustieteen osaajat ymmärtäneet, Leena "yhtään", Penakaan ei ollenkaan kai. Näinhän se mennee, omia virheitään huomaa. Toisten vikoilee, koska ne näkee. Miten katsot selkääsi?

Pahoillani jos pahoitin mielesi, keskustelussa ehkä olisin voinut esittää kysymyksen muodossa jonka nyt tässä voisin tehdä. Mitä tarkoitit? 

Muista ja muistakaa toisetkin etten minä omasta mielestäni ole wiisausnainen enkä ole kertaakaan nimittänyt itseäni siten.  Eräässä tousessa nettikeskustelussa, se taisi olla yksi osuus teologian nettiperusopintoja, vapaan sanan puolella joku suorastansa huomautti että Leena joutuu    kadotukseen koska tiatopualisuus kanssa on sitä rikkautta kanssa josta sanotaan ettei rikas pääse niin vaan taivasten valtakuntaan. Kun luulin että tuota vapaalla kädellä laveeraten sitä kohta on vaikka kukkivat pauliat.  Rahaahan sillä kohdin piti jaella siitä luopuen, ja luopumisesta oli kysymys. Tästä kyllä joutuu luopumaan eikä siihen tarvita kuin yksi muistisairaus. Jos ei puhkea niin kuolema kaiken tekee tyhjäksi turhaksi.

No siihen on paha olla kommentoimatta toisin kuin " Jumalalle on kaikki mahdollista" ja jätin siihen. Totta kyllä luin kirjoja mitä käskivät eikä se liene pahe, tai mistä minä tiedän, siksi minä sille kurssille menin että oppisin.  Kokeilen ponnistella jotta ymmärrän  vuodenkin  kuluttua mitä merkitsevät sanat joita asettelin peräkkäin. Runo tosin on metafora, mutta se metafora tavallisesti tosiaan miettimällä avautuu. Nyt kävi niin, että piti pyytää lisäapua.

[Leena]

Vielä joku ajatus tuosta meidän rajoittuneisuudestamme.

Joku kuulee jonkun melodisen vapaissa suunnissa lauletun laulun ja tämän laulun kautta hänelle aukeaa jotain siitä salatusta viisaudesta, jota Jumala tarjoaa ihmisen löydettäväksi.
Kun sama ihminen kuulee säkeistön siionin virttä, hän saattaa voimakkaasti tympääntyä ja pitää tätä virttä turhana, ellei jopa hengellisesti vahingollisena.

Ja sama toisinpäin.

Ja joku voi tämän melodisen laulun tai siionin virren värssyn kuunneltuaan päätyä siihen, että tämä kristillisyys ei ole hänen juttunsa.
Joku taasen saa kummasta tahansa syyn itselleen vajota entistä syvempään luulouskoon.

Sama signaali ja niin monenlaisia erilaisia mahdollisuuksia siihen reagoida.
*********************************************************************************
Pelastusvarmuuden puuttumisesta tai pelastusvarmuudesta voi ihminen pitää kovaakin meteliä - ja tähän pitää jokaisella olla täysi oikeus. Se on sitten eri asia, että onko tämä metelin pitäminen tai asiasta vaikeneminen aina rakentavaa.
Keskustelufoorumille tämä meteli ainakin sopii, se lienee turvallinen paikka asian käsittelyyn.

Ei kuitenkaan voi olla niin, että pelastusvarmuudesta puhuminen kanssaihmisten kanssa olisi aina vain hyve ja että
asiasta vaikeneminen olisi aina  pahe tai että
 pelastusvarmuudesta puhuminen kanssaihmisten kanssa olisi aina vain pahe ja että
asiasta vaikeneminen olisi aina  hyve.

Olisiko niin, että varovaisuus tässä olisi hyve, ei itse vaikeneminen tai keskustelu, joka nyt keskustelufoorumilla on luonnollista? Eli osittain varmasti väki sielunrakenteensa puolesta löytää sitä omaansa ja vaativa puhe pelästyttää ehkä pahastikin? 

Joskus mietin sen näinkin päin, että mitä pidempään elää, sitä vähempään näkee kykenevänsä. Tämä menee kuten pitää. Nelikymmenvuotias psykologi sanoi kerran meitä opettaessaan että enää en uskaltaisi lasta hankkia. Pelkäisin liikaa kuin hänen käy. Nuoruus ja hulluus sanotaan, vaan ilman sitä hulluutta ei olisi rohkeutta moneen tarpeelliseen. 

Tämä kuitenkin lienee sitä sielupuolta josta soisi, että toisin toimivaa ja ajattelevaa kristittyä kunnioitettaisiin juuri sillä " toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne" asenteella. Tuo laulunsanat ja melodia -esimerkki on oikein oivallinen. Seppos viittasi jossakin toisessa ketjussa ongelmaksi eri tavoin ajattelevien kristittyjen keskinäiset välit (ohi vapaa-ajattelijoiden tai muslimien). Se olisi sitä arjen ekumeniaa, jota hyvin sopii kotimaassa toteuttaa. 

Toinen asia, tarvitseeko tästäkään tehdä omaperäistä lakia itselleen että on osallistuttava pakosta tilaisuuksiin joissa ei ymmärrä puhetta tai kiusaantuu pahasti muuten. Jos tuo on luulopohjalla niin voisi kai käydä vilkaisemassa. Mikä siinä on, että tosissaan pelottaa ajatuskin? Että mitä ne sanoo tai kysyy?  Radio on turvallinen se ei kysy mitään.

En minä tiedä. Hyvä olisi niitä toisia hieman tuntea. Tiksissä järjestettiin yhteisiä seuroja, joissa veisattiin siionin virsiä ja laulettiin siionin kannelta. Olisi pitänyt poiketa. Vaan kun koko ajan satoi vettä kuin Nooan päivinä... 

[Viisveisaaja]

Ehkä tässä pelastus epävarmuudessa on hyviäkin puolia, vaikka miellummin omistaisin sen pelastusvarmuuden.

Kun on epävarma, niin sitä on aralla tunnolla kaiken suhteen ja ei mielellään tee vastoin mahdollista pelastusta.

Paavo oppi isä kyllä oli oikeassa, kun kehui heikkoa uskoa uskoa ja mahdottomuutta Jumalan edessä.

[Leena]

Kun on epävarma, niin sitä on aralla tunnolla kaiken suhteen ja ei mielellään tee vastoin mahdollista pelastusta.

Paavo oppi isä kyllä oli oikeassa, kun kehui heikkoa uskoa uskoa ja mahdottomuutta Jumalan edessä.

Kyllä varmaan, milloin se arka tunto ei vie ihmistä täsmälleen yhtä mahdottomaan tilanteeseen kuin minkä hän jo koki jossain viidesläisissä piireissä, joissa itse koin, että se puuttuvaisuus minut kadottaa ja siinä menee perhekuntakin. Tämä on niitä juttuja joista on vaikea sanoa mitään, ja miksi yritän johtunee siitä ettei se oikeastaan ole selvä itsellenikään.

Paavo Ruotsalaisen heikko usko ja pieni paikka ja alhaalta puhuminen taisi alkuaan kamppailla hurmoshenkisyyttä vastaan.

Kamppailiko se jo hengellistä heräämistäkin vastaan, epäilen. 

Joskus tuntuu että "Paavoon" ja körttiläisyyteen vetoamalla vakuutetaan toisinaan pelastus erittäinkin varmaksi, kuinka me saamme vain olla köllötellä. On kirjoitettu ja useasti täälläkin. Ehkä Paavo Ruotsalainen ei tarkoittanut niin avarasti, vaan oikaisi väärinkäsitystä joka helposti lähtee liikkeelle ihmisten Telppäsniityiltä, jos et koe kuten me tämän kokemuksen saaneet, kehnosti käy.

Tämän kirjoitin jo kerran ennen. pahoittelen. Pitää itseni lukea enemmän eikä riippua kyselemällä toisissa, täällä kyllä on osaavia ja hyviä toisia joten aina on olevanaan kiire.

[Leena]

Toisaalta ja toisaalta. Ihannetilanteessa kai tuo tieto pelastuksesta vie ihmisen tilaan, jonka kaltaiseen muistoni mukaan Riitta-mummi on viitannut, Luther paljon paljon alkuun jolloin koki itse niin valtavan helpotuksen oletti kaikkien kokevan samoin -- ja pikkuisen pettyi --    joskus ja josta Paavali puhui, kuinka siis kamppailut ja ahdistuneisuus ja etsintä vihdoin satamaan saavuttaessa ja myrskyn tauotessa ovat jotakin niin valtavaa, ettei sen jälkeen ole epäselvyyttä miten kohdella muita ihmisiä.

Luther pettyi. Moni otti pelastuksen riemulla vastaan koska käsitti, nyt saa elää kuin elukka pellossa.
Sitä on " halpa armo" .

Eikä se satama vielä ole viimeinen, siitä on lähteminen matkaa jatkamaan. Tuo tieto kumminkin on kuin köli veneessä. Vähän toista on purjehtia tämä tieto mukanaan. Tuntui miltä tuntui, Kristus kuoli minun puolestani vaikka olen tämmöinen yks tiplu maailmankaikkeudessa, jotakin joka hetkisen näkyy ja kohta häviää, heinänkorsi joka illalla työnnetään toisten kanssa uuniin.

[Nuuska]

Käsitys pelastusvarmuudesta lienee ollut pääsyy körttien ja hedbergiläisten evankelisten eroon 1843. Kun körtit puhuivat "lapsenoikeudesta", jonka Kristus anovalle antaa, jos hyväksi katsoo, ja jota on anottava aina uudelleen ja uudelleen, päätyi hedbergiläisyys ikään kuin instant-versioon; Hedberg alkoikin julistaa "iloista evankeliumia". Sen mukaan ihmisen ei tarvitse etsiä itsestään katumusharjoituksen oikeita merkkejä, vaan saa omistaa jo nyt pelastuksen. Jumala on jo pelastanut ihmisen Jeesuksen lunastuskuoleman ja kasteen kautta.

Alatien linjasta pidän enemmän jo siitä syystä, että seuraava päivä ei elämässä noin ylipäänsäkään mene entisen eväillä, ja etsivä ja kaipaava usko pysyy helpommin aktiivisena, kun armon kerjäläisenä on aloitettava ikään kuin alusta joka päivä
Paavo Ruotsalainen vertasi puuhaa joskus mm. lumitöihin; jos illalla aukaiset tien, ja yöllä pyryttää, on samaan työhön lähdettävä seuraavana aamuna uudestaan.

Isoisäni yksi muistutus oli; "Opinkappaleista elekee riiellä", ja hyvä niin, usko kun on määritelmältään "luja luottamus siihen, mitä toivotaan". Se vain ainakin allekirjoittaneen luonto on sellainen, että jos varmuuden jostakin hyvästä saa, niin tuppaa asia jossain vaiheessa sitten jäämään sikseen ja kiitollisuuskin rapisee melko nopeasti... 

Jonas Laguksen kirja "Evankeliumin ääni" on melko perinpohjainen esitys myös tuon "lapsenoikeuden" (joka käytännössä rinnastuu pelastusvarmuuteen) suhteen, joku sen voi kokea saaneensa, joku ei, mutta niin tai näin, aina on palattava "armoa nälkimään" (Ruotsalainen).

[juhani]

Ehkä tässä pelastus epävarmuudessa on hyviäkin puolia, vaikka miellummin omistaisin sen pelastusvarmuuden.

Kun on epävarma, niin sitä on aralla tunnolla kaiken suhteen ja ei mielellään tee vastoin mahdollista pelastusta.

Paavo oppi isä kyllä oli oikeassa, kun kehui heikkoa uskoa uskoa ja mahdottomuutta Jumalan edessä.

[Riitta-mummi]

Käsitys pelastusvarmuudesta lienee ollut pääsyy körttien ja hedbergiläisten evankelisten eroon 1843. Kun körtit puhuivat "lapsenoikeudesta", jonka Kristus anovalle antaa, jos hyväksi katsoo, ja jota on anottava aina uudelleen ja uudelleen, päätyi hedbergiläisyys ikään kuin instant-versioon; Hedberg alkoikin julistaa "iloista evankeliumia". Sen mukaan ihmisen ei tarvitse etsiä itsestään katumusharjoituksen oikeita merkkejä, vaan saa omistaa jo nyt pelastuksen. Jumala on jo pelastanut ihmisen Jeesuksen lunastuskuoleman ja kasteen kautta.

Alatien linjasta pidän enemmän jo siitä syystä, että seuraava päivä ei elämässä noin ylipäänsäkään mene entisen eväillä, ja etsivä ja kaipaava usko pysyy helpommin aktiivisena, kun armon kerjäläisenä on aloitettava ikään kuin alusta joka päivä
Paavo Ruotsalainen vertasi puuhaa joskus mm. lumitöihin; jos illalla aukaiset tien, ja yöllä pyryttää, on samaan työhön lähdettävä seuraavana aamuna uudestaan.

Isoisäni yksi muistutus oli; "Opinkappaleista elekee riiellä", ja hyvä niin, usko kun on määritelmältään "luja luottamus siihen, mitä toivotaan". Se vain ainakin allekirjoittaneen luonto on sellainen, että jos varmuuden jostakin hyvästä saa, niin tuppaa asia jossain vaiheessa sitten jäämään sikseen ja kiitollisuuskin rapisee melko nopeasti... 

Jonas Laguksen kirja "Evankeliumin ääni" on melko perinpohjainen esitys myös tuon "lapsenoikeuden" (joka käytännössä rinnastuu pelastusvarmuuteen) suhteen, joku sen voi kokea saaneensa, joku ei, mutta niin tai näin, aina on palattava "armoa nälkimään" (Ruotsalainen).

Näillä eväillä päivän matkalle vain kerrallaan, kuten Israelille erämaassa manna, minäkin toivon kerran pääseväni kotiin asti.
Kaksikymmentäviisi vuotta söin tarjottuja herkkuja. Ei ne ravinneet. Olo oli krapulainen kaiken hymistelyn jälkeen.
Pää alkoi selvitä vasta kun  Paavon jälkeläisten pariin pääsin. Kristuskin on kirkastunut uutena. Läksyt on olleet vaikeat, oppi ei tahdo tarttua kovaan kallooni.

[Leena]

Ymmärsin joskus että olivat karvaita kalkkeja ennen kuin minkäänlaisia  herkkuja, vaatimusta vaatimuksen jälkeen, viidesläistä tyyliä  mutta ehkä ymmärsin väärin. Evankelisuus on siitä verraten kaukana. En saa siitä oikein otetta.

En ole kertonut tätä juurikaan koska karsastan hengellistä turismia tai kuinka sanoisin, eli kirkkokunnan vaihtamista kevein perustein. Siitä, kun kurssitoverini Elina kuoli syöpään vain kolme vuotta valmistuttuaan heräsi kiinnostus ortodoksista kirkkoa ja uskontulkintaa kohtaan. Luin kohtalaisesti ja lopulta Siltalan toimittaman " Elinan kirjan" jota kaikin tavoin suosittelen.

Olen paljolti Elinan vaikutuksesta kerran ns konvertoinut eli vaihtanut kirkkokuntaa. Huomasin vasta silloin kuinka sittenkin lujassa on ollut kuin matto jalkojen alla todella " luja luottamus siihen mitä toivotaan" ja kuinka syvästi järkytyin kun minulle opetettiin että Jeesus ei ole lunastanut ihmistä, ei ainuttakaan, vaan suorittanut meistä pohjarahan, loppu ansaitaan omalla kilvoittelulla. Hän on esikuva.  Oli muutakin mikä vei yöuneni mutta tuo oli pahin. Soitin joks kaikki Suomen ortodoksi-isät läpi koska olin varma siitä että käsitin väärin. En käsittänyt. " Emme viitsi kilvoitella jos uskomme noin" . 

No, se körttikirkkoherra kiskoi minut siitä suosta ja keskustelimme kaikesta kuulemastani. Hän kiitti sanoen, ettei tiennyt kuinka syvä on kuilu, että tiesi kyllä ongelmista ja ahdistuneisuudesta joista yhteisessä tiedekunnassa opiskelleet läntisen teologian lukijat ovat valittaneet.  Ja minä katselin niitä ihmisiä ja kysyin, kuinka te voitte olla noin rauhallisia?

Kysyin miksi ei voi kertoa kaikkea ennen kuin kukaan tekee tuollaisia valintoja?  En tiedä, hän vain vastasi. Ekumenia ei vielä ole niin pitkällä.  Kenties tuon kokemuksen jälkeen palattuani  luterilaiseen kirkkoon ymmärsin, usko todella on LUJA luottamus.

Se ei tyhjennä jatkoa, " ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy" .

[Leena]

Evankelisuudesta ja hedbergiläisyydestä tiedän tietysti siksi paljon että omasta suvustanihan se repeämä lähti. Tai sanoisin, evankeliumiyhdistyksestä silloin kun se perustettiin.

Johannes Bäckin isä oli körttiläinen ja siinä äärimmäisen tiukka. Luvalliset ja kadottavat teot tyyliin montako solmua saa huivissa olla veivät pojan yhtä jyrkän ahdistuneisuuden partaalle, kuin Paavo Ruotsalainen aikanaan oli, kuin oli Luther ennen Roomalaiskirjeen avautumista.

Kun poika kertoi kirjeessään kohdanneensa hedbergiläisiä ja ymmärtäneensä armon, isä kirjoitti takaisin " mieluummin ottavansa vastaan poikansa kuolinsanoman kuin että pojasta tulisi hedbergiläinen" .  Alkuun näytti ettei kotiin olisi menemistä, mutta isä päästi pojan pirttiin ja viimein ehkä sydämeensäkin. Eivät he tärkeimmästä olleet erimielisiä.

Soisin itsekin, että olisimme kristittyjä, emme sitä tätä tai tuota ylitse sen. Ihmisellä on merkillinen kyky tärvellä Jumalan jokainen lahja. Jos Hän antaa lohdutusta siinä muodossa, ettei tämä elämä ole kaikki, ettei täällä tapahdu mitään sallimattansa, että Häneen turvaava heittää ankkurin sinne, missä lopulta on turva ja ainoa turva, se onnistutaan pian turmelemaan esittämällä että tämä pelastusvarmuus on jokin suoritus, pakostakin koettava tunne jonka puuttuminen merkitsee sitten sitä että on syytä hopusti omaksua jonkinlainen kadotusvarmuus.

Tätä en oikein saa siinä evankelisuudessa auki. Mitä tuo tarkoittaa? Tai pitäisikö se tarkastaa, etten ole tässä ennakkokäsitysten vaikutuksen alainen? Suorastaan pelkää eksyväni jos tutustun? 

-----------------

Johannes Bäckistä tuli sittemmin ankara eriuskolaislain vastustaja.  Ihminen on myös kuva ajasta, jota elää.

[Nuuska]

Soisin itsekin, että olisimme kristittyjä, emme sitä tätä tai tuota ylitse sen. Ihmisellä on merkillinen kyky tärvellä Jumalan jokainen lahja. Jos Hän antaa lohdutusta siinä muodossa, ettei tämä elämä ole kaikki, ettei täällä tapahdu mitään sallimattansa, että Häneen turvaava heittää ankkurin sinne, missä lopulta on turva ja ainoa turva, se onnistutaan pian turmelemaan esittämällä että tämä pelastusvarmuus on jokin suoritus, pakostakin koettava tunne jonka puuttuminen merkitsee sitten sitä että on syytä hopusti omaksua jonkinlainen kadotusvarmuus.

-----------------

Suvussani on joitakin ortodoksikäännynnäisiä, ja lapsuudessani elin ikään kuin körttiläisyyden ja ortodoksisuuden välissä. Toki arvostan heidän uskoaan, mutta itselleni kirkon dogma on turhan monimutkainen ja jollain tapaa vieras, mutta emme riitele opinkappaleista; joskus Valamossa eräässä tilaisuudessa vertasin ortodoksisuutta kauniiseen veistokseen ja körttiläisyyttä höyläämättömään lankkuun. Molemmissa on oma kauneutensa 

Tietynlainen kadotusvarmuus kai meillä oli Aatamin lapsina luonnostaan, ja kun Isä halusi välit korjata, pisti poikansa asialle ja solmittiin rauha ja uusi liitto.

Meikäläinen armojärjestys on sinänsä simppeli;

 "Sola fide" (latinaa, "yksin uskosta") on yksi viidestä protestanttisen uskon­puhdistuksen pää­periaatteesta. Se tarkoittaa protestanttisessa uskonpuhdistuksessa sitä, että ihminen on vanhurskas eli kelpaa Jumalalle, kun hän uskoo (Jeesuksen sovitustyöhön), ei omien hyvien tekojensa perusteella.

Sola gratia (latinaa, "yksin armosta") on myös yksi samoista pääperiaatteista. Siinä vastapuoleksi asettuu ansio (lat. meritum). Uskonpuhdistajat katsoivat, että katolisessa kirkossa pyrittiin ansaitsemaan vanhurskaus, ja he opettivat sitä vastaan, että ihminen pelastuu yksin armosta (ja yksin Kristuksen ansiosta), ei omista tai pyhimysten ansioista. Katolinen kirkko opettaa myös pelastumista yksin armosta, sillä armon katsotaan synnyttävän ihmisessä sekä uskon että rakkauden, jotka yhdessä tekevät vanhurskaaksi.

"Solus Christus" tai solo "Christo" (lat. "yksin Kristus") on myös yksi samoista pääperiaatteista. Se asettaa vastakohdakseen pyhimykset, ja väittää, että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin Kristuksen ansion, ei pyhimysten ansioiden saatikka omien ansioidensa tähden.

"Sola scriptura" (suom. yksin kirjoituksista) käsitteellä tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan Raamattu on kirkolle sen opin ainoa normi. Periaatetta sanotaan myös Raamattu-periaatteeksi.

Martti Lutherin mukaan käskyt, uskontunnustus ja Isä meidän -rukous ovat Raamatun lyhyt ja täydellinen tiivistelmä. Raamatuntulkinta ja oppi eivät siten ole hänen mielestään ristiriidassa keskenään.

Eli tuon pitäisi riittää; "Minun armossani on sinulle kyllin".

Ihmisen tehtäväksi jää siis vain uskoa ja ottaa armo vastaan, ja elää toivossa. Kun alatien kulkijat pyrkivät korostamaan Luojan suuruutta ja ihmisen pienuutta, pitämään "passin" voimassa ja noin ylipäänsä saattamaan elämäänsä paremmalle tolalle, pyritään tuota Kristuksen armoa "nälkimään" jatkuvasti, ja synnit jätetään riittävän tiuhaan Herran jalkojen juureen, jolloin ne voi unohtaa, ja jatkaa samalla kaavalla. Tämä ei tarkoita sitä, kuten joku koiranleuka voisi tulkita, että rynnätään oitis tekemään uutta syntiä tarkoituksella ("halpaa armoa"); elämä on jatkuvaa parannuksentekoa, ja uskova ihminen kavahtaa syntiä, mutta ihmisluonnon ollessa, mitä on, ei siltä voi välttyä, ja siksi "Joka aamu on armo uus", kun muistaa yhteyden Kristukseen pitää aktiivisena.
"Niin kauan kuin peukalo heiluu, katse Ristiinnaulittuun", totesi Ukko-Paavo aikoinaan viitaten tällä käsittääkseni siihen, että prosessia on jatkettava niin kauan, kuin henki kropassa pihisee... Eli ei eksytä siihen "halpaan armoon", vaan eletään maallinen vaellus toivossa loppuun asti

Mainitsin tuossa jo aiemmin tuon isoisäni ohjeen; "Opinkappaleista elekee riielllä", ja jos uskonsa pitää riittävän yksinkertaisena "lapsenuskona", ei siihen ole tarvettakaan, riittävä peruspelastuspakkaus löytyy noista "solista", uskontunnustuksesta ja Isä meidän -rukouksesta, Raamatusta jo isompi lautta. Loppu on sitten hienosäätöä, joka vain
valitettavan usein on ihmisestä, ei Herrasta 


Seuraavassa lainaan osin Mikko N:ää, joka puolestaan lainaa Raamattua (Sola scriptura);


"Jos jokin valtakunta riitautuu itsensä kanssa, ei se valtakunta voi pysyä pystyssä." (Mark 3:24)
Huom! Tämä on todella kova vaatimus kenelle tahansa. Sellaisia ristiriitoja jotka kaataisivat Jumalan valtakunnan on yritetty löytää Raamatusta kohta kahden vuosituhannen ajan, mutta vielä niitä ei tunnu löytyneen.) Jeesus myös jatkoi ajatusta ja kertoi saman totuuden koskevan myös sekä perheitä että yksilöitä. Jos jokin riitelee itsensä kanssa, lopputuloksena on hajaannusta. Kyse on siis hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Niin kauan, kun hyvä hallitsee, ei paha pääse tekemään tuhojaan.

Tässä kohden olikin hyvä pysähtyä miettimään miten hyvä ja paha erotetaan toisistaan. Aihetta voi toki lähestyä usealla tavalla, mutta muistan itseäni viisaampien joskus sanoneen että jos jokin asia elämässä on hyvää, niin silloin se on Jumalan sanan mukaista. Vuorisaarnan opetus uskosta, toivosta ja rakkaudesta toimii usein hyvin eräänlaisena pikasuotimena; jos sanojen tai tekojen takaa ei löydy noita kolmea tai jotakin niistä, on ehkä syytä pysähtyä pohtimaan asiaa tarkemmin, ja pyytää ohjausta yläkerrasta... Suurin noista kolmesta on rakkaus, ja jos se on aidosti sanojen tai tekojen takana, pysytään yleensä Kristuksen kasoiskäskyssä "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", esimerkiksi körttihuivin solmujen määrästä Mestari taas ei tainnut lausua yhtikäs mitään 

Läksy ei ole ihmiselle helppo, ja harjoitus on maallisen taivalluksen mittainen, mutta ei Herra omiaan yleensä suotta kurita, usein tien mutkien ja kivikoiden merkitys vain selviää hyvinkin pitkän ajan kuluttua, kun vähän isompaa kuvaa taivalluksestaan pystyy hahmottamaan.

Pidetään siis se, mikä on hyvää ja heitetään muut jutut pois. Se huonojen poisheittäminen vain ei aina ole aivan helppo juttu; irti pääseminen on vaikeaa ja uskon että lähes jokainen tuskailee vähintään jonkin pinttyneen tavan kanssa. Irtautumisyrityksissä itsekuri ei vain riitä, tarvittaisiin kovempia otteita. Yksin ihminen on käsitykseni mukaan kuitenkin voimaton koko elämänsä suhteen, ja siksi myös voima korjausliikkeeseen (samalla on hyvä pyytää viisautta sen suhteen, että liikkeen suunta on oikea) on pyydettävä Isältä

Jotta suunnan voisi kääntää päinvastaiseksi, täytyy ensin pysähtyä ja vasta sitten lähteä uudelleen liikkeelle. Jumala toimii levosta käsin (mm. Matt 11:28-30, Jes. 28:12 ja Jer. 6:16) ja opastaa meitä kaikkia apua tarvitsevia ensin pysähtymään, rauhoittumaan ja siten saamaan rauhan, jonka turvin on hyvä lähteä uuteen suuntaan. Mikäli jarruttelu kestää aiottua pidempään, on koko yritys vaarassa ajaa itsensä seinään. Irrottautuminen on mielestäni siksi parasta tehdä heti ja kerralla. Kun on pysähtynyt, uutta liikkeellelähtöä voi sitten odottaa ihan rauhassa. Usein uusi alku ei tapahdu sellaisella vauhdilla kuin toivoisi (eli sillä vauhdilla mihin alamäkeen mennessä on tottunut), mutta harvoinpa mikään asia sormia napauttamalla muutenkaan ratkeaa. Prosessi on avainsana ja kärsivällisyys on keino pysyä mukana prosessissa. Ottamalla pieniä askeleita voi varmistua, ettei jalka lipeä, samalla tavalla omien tapojensa muuttaminen vie aikaa.

Jos noin savolaisittain asian ilmaisisi, ei passoo hötkyillä sen enempää oppimisessa kuin poisopppimisessa, Herralla on aikataulunsa 

[Nuuska]

Noin sivulauseena, körttiläisyys on muuten ainoa suomalainen herätysliike, joka on säästynyt suuremmilta hajoamisilta. Toki omat ongelmansa aikoinaan meilläkin ovat olleet, mutta aikanaan Paavo oli sovittelija, joka tainnutti yltiöpäiset hurmahenget. Toisinkin olisi voinut käydä. Herätykset tasaantuivat ja jäivät kirkon sisälle. Kaikkialla ei suinkaan käynyt näin. Sitten 1850-luvun puolivälin hedbergiläisten eron ja  "Ukkojen ajan", jolloin suuri osa papistosta irtautui liikkeestä, on eletty melko rauhallisesti.   
Pappien eron "syynä" olivat suurelta osin Malmbergin "pahantapainen elämä" (väitetty aviorikos) ja Ruotsalaisen alkoholin käyttö, mutta ehkä todellisuus ei ollut aivan noin yksioikoinen, ja tapahtunut liittyy myös Suomen yleisempään historiaan.
Elämäntavoissa herännäisyys ei ole korostanut raittiutta yhtä voimakkaasti kuin esim. rukoilevaisuus ja lestadiolaisuus. Heränneet ovat halunneet välttää sitä, että he ylpistyisivät Jumalan edessä ajatellen oman synnittömyyden johtavan pelastumiseen 

Pappienkin kanssa on sittemmin rauha tehty; Herännäisyys on evankelisuuden ohella Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien työntekijöiden tyypillisin hengellinen viiteryhmä. Papistossa herännäisyys on selvästi yleisin herätysliike, noin kolmannes papeista kuului (vuoden 2009 henkilöstökyselyssä) herännäisyyteen joko löyhästi tai kiinteästi.
Tiedä sitten, mistä tämä kertoo, mutta esimerkiksi evankelisuuden kohdalla sukupuu on kokolailla toisennäköinen, ja osa liikkeestä toimii nykyisin myös kirkon ulkopuolella.

http://www.nuuska.pp.fi/Evankelisuuden_sukupuu.jpg