Minä uskon, että kiistat lievenisivät kovasti, jos ongelmana pidettäisiin vain erilaista järjestystä.
Kiistaa ei varmaankaan olisi. Mutta mitkä ovat mahdollisuudet, että äänekkäimmät konservatiivit tässä asiassa muuttaisivat näkemystään?
Järjestyksen tehtävänä on auttaa ja edistää sananjulistusta ja sakramenttien hoitoa. Ihan oman makunsa mukaisesti sitä ei saane järjestää, mutta mielestäni meillä luterilaisilla on siinä tosi suuri vapaus. Ei sitä ehdoin tahdoin kannata ruveta rikkomaan, mutta jos jokin asia järjestyksessä ei joillekuille sovi, niin minusta asioista voi aina neuvotella. Itse en haluaisi toimia vastoin kirkkoni järjestystä, varsinkaan mitä tulee sakramentteihin. En kuitenkaan osaa pitää teologisesti vääränä esim. Missionsprovinsin papin Suomessa toimittamaa ehtoollista, vaikken kyllä itse sellaiselle osallistuisi.
Olet oikeassa, kysymys on siitä, mistä näkökulmasta asioita katsoo. Minä en osaa pitää Missionsprovinsin papin toimintaa Suomessa osana Suomen (tai Ruotsin) luterilaisen kirkon toimintaa. Kuitenkin lähetyshiippakunnan ihmiset katsovat edelleen perimmiltään olevansa äitikirkkojensa palveluksessa. Eli taas asioita katsotaan ihan eri tavalla. Toiset haluavat olla ikään kuin herätysliikkeessä, mutta organisoivat toimintansa oman pappisvihkimyksen kautta (seikka, joka ei kuulu ainakaan suomalaiseen käsitykseen kirkon sisällä toimivasta herätysliikkeestä). Eli siis ongelma on perimmiltään se, miten tavallisen luterilaisen tulisi suhtautua tähän hieman outoon lintuun. Onko se "meitä" vai toinen kirkko? Jos se on "meitä", miksi se haluaa pitää tiukasti kiinni nykyluterilaisuudelle vieraista opinkorostuksista ja tehdä selvän hajuraon perusluterilaisuuteen? Jos se on toinen kirkko, onko meidän kirkkomme sen kanssa ystävällismielisissä väleissä?
Itse haluaisin ajatella, että yhteys olisi mahdollinen. Mutta en valitettavasti voi päättää sitä toisen kannan edustajien puolesta; heille on annettava mahdollisuus tehdä omat ratkaisunsa.
Jos minua kiusattaisiin työpaikalla siten, että ammattiylpeyttäni loukattaisiin tai oikeutukseni toimia hommassani kyseenalaistettaisiin, koettaisin pyrkiä ymmärtämään kiusaajaa. Jos en voisi hänen toimintaansa käsittää, tottakai tilanne aiheuttaisi minulle pahaa oloa. Identiteettiäni se ei kuitenkaan murskaisi. Minulla se ei perustu ammatilleni tai varsinkaan asemaani pappi-maallikko -hierarkiassa. Ymmärrän, että jollekulle muulle se voi olla identiteettikysymys, hänelle sellainen tilanne olisi toki hankalempi.
Olen varma, että on yritetty ymmärtää. Koska kiista ei ole ratkennut, on siis kyse siitä, että molemmin puolin on vaikeutta täysin ymmärtää ja hyväksyä toisen puolen perustelut. Jossakin vaiheessa saattaa loppua puhti alituiseen tuloksettomaan keskusteluun, jossa naispappeuden puolustajat hyvin usein ovat ikään kuin syytetyn penkillä. Kun on tällainen pattitilanne, kumpi sitten joustaa? Pyyteleekö virassa oleva nainen anteeksi olemassaoloaan vai antaako konservatiivi pastorille tilaa väistämällä itse?
Joka tapauksessa mietin kiusaamisesta seuraavanlaista. Jos joku kiusaa sen takia että hänellä itsellään on paha olla, voisiko häntä auttaa jotenkin? Jos joku kiusaa tietämättömyyttään, voisiko häntä auttaa ymmärtämään paremmin? Jos joku kiusaa mielenvikaisuuttaan, voisiko häntä sääliä? Jos joku kiusaa ilkeyttään, voisiko hänelle antaa anteeksi?
Päiväkerhotason keittiöpsykologiaa, joka valitettavasti pitää kyllä aika hyvin kutinsa! :lol: Täytyy kyllä tunnustaa, että minä en ihan aina jaksa ymmärtää ihan kaikkia. Haluavatko muuten naispappeutta vastustavat tulla autetuiksi tästä harhakäsityksestään ymmärtäväisemmille vesille?
Minun mielestäni erimielisyyksiä saa olla, eikä niitä tarvi siloitella. Yhdessä pitää kuitenkin pystyä toimimaan. Se tarkoittaa sitä, että kiusaamista ei saa hyväksyä, eikä sitä saa yliymmärtää ja hyssytellä "kun niillä on nyt vähän vaikeaa kun ne ei oikein sopeudu". Aikuiset ihmiset kantakoot aikuisten vastuun tekemisistään ja sanomisistaan.
Takaisin topicciin: Minusta olisi hyvä muistaa, että jos asia halutaan lopullisesti pois päiväjärjestyksestä, naispappeuden vastustajien kuoliaaksi rakastaminen on ainoa, joskin hidas keino.
Poisajaminen synnyttää toisen kohtuullisen kokoisen luterilaisen kirkon, joka tuottaa huomattavan ekumeenisen ongelman sekä sen, että kun joku valtiokirkon herkkä jäsen lukee 1.Tim. 3:2 ja 1.Kor. 14:34, on vaara että hän vaihtaa kirkkokuntaa, varsinkin jos vähemmistökirkko on todellinen vaihtoehto hänen kotiseudullaan.
Sisällä pitäminen mutta kurittaminen on havaittu jo huonoksi vaihtoehdoksi. Asenteet kovenevat sillä tavalla, ja haavoitettu, nurkkaan ajettu eläin on vähemmän myötämielinen kuin hellitty ja paijattu.
Uskottava skenaario. Miten käytännössä järjestäisit toisuskoisten toiminnan kirkkomme sisällä? Omat jumalanpalvelusyhteisöt, jotka saisivat käyttää seurakuntien tiloja? Voidaanko silloin edellyttää sitä, että julkisyntinen naispastoriksi tiedetty saa myös osallistua kyseisten yhteisöjen ehtoolliselle, jos hänellä itsellään ei ole mielestään estettä osallistua?
Miten toimitukset? Mp:n papit samaan työvuorolistaan kuin paikallisseurakuntienkin? Rahoitus? Resurssien jakaminen? Yhteistyö paikallisseurakunnan kanssa? Voidaanko ajatella, että rinnakkaiseloon kuuluisi se, että vuorotunnein ei saarnastuolista julistettaisi kadotusta toisen leirin jäsenille (ja erityisesti johtajille)?
Mihin ehtoihin konservatiivit taipuisivat?
Aika mutkikasta tämä on.