70-luvun alussa erosin kirkosta, koska ajattelin silloin kristityn olevan täällä vain puolittain; että koko ajan tähyilee jonkinlainen varaventtiili taskussaan korkeimman puoleen eikä osallistu vakavissaan yhteiskunnan rakentamiseen.
No, toki liityin esikoiseni kastepäivän lähestyessä takaisin. Otettiin vastaan, kiitos siitä. No kukapa kieltäytyisi veronmaksajasta. Nyt olen kuitenkin täällä teidän, seurakunnan, kristittyjen yhteisön lämpimässä syleilyssä.
Ajattelen, juuri kuten vn toisaalla toteaa, seurakunnan 'virkistävän' vaikutuksen, elvyttävän läsnäolon olevan välttämätön ihmisen elämälle. 'Yksi kalikka palaa huonosti.'
Kristillisyys kaikissa muodoissaan vain yksinkertaisuudessaan on todellisuuteni. Se on pohja ponnistaa ja siihen palata.
Mihin sitten siinä välissä pyrin?: Sanojen todellisuuden tuollepuolen. Siihenkin uskomme tarjoaa - kaikki uskonnot tarjoavat - ratkaisun: nirvana, taivas maan päällä ja taivaassa, ... Siellä kaikki kysymykset saavat vastauksen. Siellä yksinkertaisesti ei enää kysytä, sillä kaikki on selvää.
Rinnastettaessa uskontoamme muihin, Jeesuksen uhrikuolema on väline matkalla Taivaan kotiin. Se poistaa taakkamme, jotta vaelluksemme sujuu kevyesti. Poikansa uhratessaan Jumala vapautti meidät palvelemaan toisiamme sen sijaan, että murehtisimme omiamme. Näin saatamme yhdessä yhtenä yhdistetyin voimin, yksissä tuumin toteuttaa itseämme sellaisiksi kuin Hän on meidät luonut. Harhailumme Taivaan Isä oikaisee Pojassaan Kristuksessa.