Kun minulle neurologi keväällä soitti ja sanoi että nyt on tauti kuolemaksi, pelkäsin kyllä - ensi kertaa. Selittelin kuukausimääriä että sehän on, Jumala kuule, mahdoton ajatus. Eihän siskon perhe ilman minua pärjää. Ja ne viisisataa hanketta jotka on kesken.
Me pelkäämme suotta kuolemaa, omaa ja toisten. Jotain jää aina kesken, jokin asia jää aina sopimatta --- jotakuta on sohaistu, joku on sohaissut minua niin ettei itsekään käsitä kuinka pahasti teki. On mahdotonta laittaa Hesariin ilmoitusta, minä teen kuolemaa, nyt kaikki riviin ja sovintoa tekemään... ja erillinen ilmoitus niille, jotka sattuivat satuttamaan sen verran etten mielelläni edes ajattele... varataan kaksoisaika...
kyllä Jumala meidät tuntee, jokaisen, ja uskon että antaa anteeksi minun puolestanikin niille joita muistaes alan itkeä vaikka tapahtumasta olis kakskyt vuotta... ja muillekin... ei se ole niin vaarallista. Säntäilin koko elämäni pyytelemässä anteekjsi sitä ja anteeksi tätä... etten vaan kuolisi niin että on jotakin sopimatta... saa olla. Eihän kaikki käsittäisi kuitenkaan, hoksasin tänään. Minulla oli oikeus rajoihin. Minun ei olisi edes tarvinnut koko ajan juosta pyytelemässä anteeksi. Joka suuttui hän leppyy.Tai se jää hänen ongelmakseen. Jumala näkee kuitenkin, mitä minä´tosiasiallisesti aattelen - ja he myös.
...............................................
Mutta kyllä oon itekkin juuri Terho-kodista näitä kuullut. On toista, kun isä kohtaa poikansa jonka kanssa ei ole puhunut neljäänkymmeneen vuoteen - jaksaa napata kädestä, siinä kaikki --- se on sovinto, eikä pojan tarvitse surra sitä puhumattomuuttaan. Sitä ennen ei mies vain kuollut - kun poika saapui ulkomailta jossa oli työssä, tämä riitti heille ja mies kuoli välittömästi tän jälkeen.
................................................. .
Minä en enää pelkää..minua vain väsyttä Olen alkanut kaivata tosissani sinne, missä ei synny väärinkäsityksiä, missä minua ei syytetä valehtelijaksi "no jos tuo noin paha on niin mites sinä muka oot lääkärinä voinut toimia" kun ihmiset tajuais etten minä valehtele...
Se on siellä ohi. MInua odotetaan jossakin jossa tämä on tiedetty koko ajan, jossa ei tule kivuliaita kohtauksia, ei gm-.kohtauksia, ei huimausta eikä pahoinvointia tai oksentellua eikä tätä toivotonta väsymystä... ei ole hämärätiloja joista syntyy niin paljon surua, kaikille, kaikki pahat sanat on sanottu, Eikä minua ajeta koskaan pois. Saa nähdä Jeesuksen livenä. Ja ehkä kuulee syyn sille miksi näin oli vaikka uskon kumman lujasti että sille oli joku. Minun perhe tietää, ja me eroamme sovussa, tietäen että nähdään. Oikeastaan se riittää pitkälle. Minä oon sanonu itse että se olis jotakin jota en osaa edes kuvitella, mutta jota nyt kyllä paljon ajattelen, mitä se olisikaan, päästä kotiin, ei oireita, kaikki pelottava ohi, lopullisesti, ei... minä pelkäsin koko kesän ja syksylläkin mutten enää.
Anteeksi että tuli niin pitkä, oli vaikea selittää lyhyesti