Oudosti vanhentuessa tämä suruttomuuden käsite tulee yhä tärkeämmäksi. Nuorempana sitä ajatteli, että miten "elämänvastainen" termi, että suruttomuushan on hyvä asia. Mutta nyt monet asenteet näkee suruttomina negatiivisessa mielessä: ei surra maailmaa, ei ikävöidä pois, hyväksytään reunaehdot. Näkee sydämensä pienen pojan avuttomissa, epävarmoissa käsissä - ei ole olemassa mitään omaa taetta siitä, ettei se pieni käsi jonain yönä puristuisi lopullisesti nyrkkiin. Ja vaikka ei niin kävisikään niin tietää maailmasta että lukemattomissa perheissä on niin käynyt ja tulee käymään. Tänään, huomenna, ylihuomenna. Miten voisi olla ilman surua tämän tietoisuuden kanssa? Kristinusko formaaliselta, teologiselta puoleltaan ei kauheasti kosketa: oppineita kirkonmiehiä hamuamassa ihmisen valtaa, selittämässä viisaasti, vuolaasti selittämätöntä, mutta Siionin virret puhuvat maailman synnistä universaalisti, kaiken ihmisen vallanhimon, pelokkuuden ja aggression ylittäen, ohittaen. Toivoisi ettei herännäisyys ikinä tästä mihinkään menisi, surullisuudesta, lohdusta ja ikävästä. Körttiläisyys on siellä missä ihminen on tässä kylmässä ja satunnaisessa maailmassa.