Meille opetettiin, että persoonallisuuden kehitykseen kuuluu narsistinen kehityslinja. Jokaisella on myös tällä alueella ne uveavantonsa ja arat kohtansa. Mutta milloin kehitys on riittävän onnellisesti viety läpi, ei voittamattomia vaikeuksia tule. Melen joustavuus sallii korjausliikkeet; nöyrä ei ikinä putoa korkealta.
Ehkä totuin myös tässä Winnicottin tavoin puhumaan "riittävän terveestä" narsismista -- se sallii nuo korjausliikkeet. Hakee sovintoa ja yhteisymmärrystä, pyytää anteeksi, yrittää korjata rikkomaansa,miettii mikä olisi yhteisesti hyvä. On kiinnostunut toisenkin hyvinvoinnista ja viihtymisestä, yksinkertaisesti: kykenee rakastamaan. Arkikieleen on jo vakiintunut tapa puhua narsistista jos tätä ei ikinä nähdä, persoonallisuushan on vakiintunut tapa ajatella, toimia ja kokea.
Liitto, jossa kumppani ei kykene rakastamaan, näe omia virheitään=koskaan sovi? Pomo joka ei anna alaiselle mitään arvoa? Ei muuta toimintalinjaa vaikka myöhemmin huomaisi olleensa väärässä ja alaisen oikeassa? Narsistisesti toimiva ryhmä? Kaikilla on jättikyky tuottaa kärsimystä: Kaikki on jonkun toisen syytä. Siinä maalataan leveällä telalla toiselta itseluottamus, elämänilo ja omanarvontunto kuin syvänharmaan maalikerroksen alle.
Jos narsisti paranee, hän paranee oman hyvin syvän masennuksen kautta - on haettava apua, on kohdattava realiteetti: Minussakin on vikaa. On omaa syytäni. Erehdyin. Voisinpa korjata - katumus, myös syvä suru. On joitakin havaintoja että näin keski-iässä kävisi. Mutta kun se ei ole mikään sääntö... Lähtisin.
