En tiedä mitään tehokkaampaa kasvattajaa kuin Jumalan armo. Mutta ei se kasvata, ellei ihminen ole osallinen armosta. Laki johtaa juuri siihen, minkä se kieltää. Jos ihminen jatkuvasti valittaa syntisyyttään ja takkuaa sen kanssa, ei hän ole päässyt ymmärtämään armoa sen varsinaisessa merkityksessä. Oman syntisyyden valittaminen kertoo paremminkin siitä, ettei ole vielä nähty syntisyyden todellista syvyyttä, ja kuvitellaan löytyvän itsestä jotain Jumalalle kelpaavaa. Sen näkeminen, etten ole ainoastaan syntinen, vaan olen kokonaan pilalla, avaa ymmärryksen armon omaksumiseen.
Olen itse joutunut toteamaan, että paras kasvattajani on sittenkin ollut, ei laki, ei syntisyyden tuijottaminen, ei armon puntarointikaan, vaan kärsimys. Sen keskellä on kyllä tavallisesti kuin ihmeen kautta järjestetty paikalle joku, joka tukee tai jokin, joka lohduttaa. Mutta se on käsittämättömällä tavalla ollut tie, jolla Jumala on tullut läheisemmäksi, Jeesus tutummaksi.
Hieman toistakymmentä vuotta sitten kyselin tuskastuneena,
johdattaako Jumala meitä, vai olemmeko täällä sattuman viskeltävinä. Minulle vieras pappi, jolta kyselin, vastaili varovasti, syynkin ymmärsin myöhemmin, hän oletti minun kaipaavan joitakin extra-annoksia, ja minun olisi pitänyt osata esittää kysymykseni niillä sanoilla jotka hän olisi käsittänyt. No, puihin mentiin. Täytyi kai. Bonhoefferia tutkiessani ihmettelin, ajatteleeko tämäkin mies että Herra kerran pani pallon pyörimään ja jätti kaiken silleen. Eli täällä nyt sattuu mitä tapahtuu.
Vastuu itselle. Ja samasta käänteestä josta hän kirjoittaa Bethgelle:
En usko että Jumalan tahto täällä suinkaan aina tapahtuu, hän kirjoittaa morsiamelleen:
Luottakaamme siihen että Jumala meitä johdattaa. Kyllä, hän oli kaikessa rehellinen.
Ja kaiken allekirjoitan, juuri opettajinani. Loputtomista umpikujista huolimatta.
Kolme lisätuskittelun vuotta lisää, sillä tärkeän lauseen olin onnistunut sivuuttamaan:
Jokaisesta elämänkohtalosta, joka vastoinkäymisestä, on tie Jumalan luo, sillä tiellä tarvitsen Hänen johdatustaan, sillä tiellä Jeesus Kristus tulee minulle tutummaksi, sillä minun on vähintään pidettävä tiiviisti yhteyttä sinnepäin. Ja on, kuin tapahtuisi muutakin, ainakin huomaan, että tuskinpa minun valikostani löytyy hänelle vierasta kokemusta.
Kannattiko tuskitella viisitoista vuotta? Se oli kauheaa. Mutta tätä hiljaista auringonpaistetta en mihinkään vaihtaisi. Ihmiset - no, tietenkin sattuu kaikkea ikävää... tietenkin on harmillista, kun on huimausta ja tajuttomuutta ja väärinkäsityksiä ja sättimisiä ja pahoinvointia ja kipuja sun muuta... muttei se sittenkään ole yhtään mitään, sillä
tämän ojentaa rakastava käsi. Siten, kaikesta huolimatta, on juuri onnellinen Vakavoittaa ajatella, mitä mahdollisesti on edessä, millaisten kamppailujen takana tulee olemaan se polun pään löytyminen. Mutta nämä "pimeän syvyyksien aarteet" ja "kätketyt kalleudet" ovat jotakin, jota tuskin vaihtaisin muuhun, ja nyt olen kiitollinen - kiitollinen.
