Kehitysvammaisten leirillä siinä 1973 vanhemmat pitivät laulustasta josta olen itse kovin alkanut taas pitää, vaikka se välillä oli ja onkin niin maan naiivi. En saa etsittyä sitä vempeleellä, enkä tiedä löytyykö edes. Enkä voinut aavistaa että se olisi joskus niin perin totta.
"On kaita tieni, ja majani pieni".
..............
Jo toivo taivaan tuo lohtua vaivaan
En köyhä sentään, en onnetonkaan
Mä riemumielin mun tietäni kuljen
ja kruunun kerran mä siellä saan
On koti mulla, kun käyn yli vuorten
maa nuoruuden, jossa vanheta ei
Ei kyyneleitä, kun kuljen kultateitä
ja päiväkään siellä laske ei.
Se kanssa tilataan minun hautajaisiin, jos on joku jäljellä laulamassa.