Aamulla oli pilvistä, joten lähdin pöpelikköön. Siellä kasvaa minua pitempiä nokkosia, horsmia ja vaapukanvarsia. Saniaiset on sentään minua lyhyempiä, mutta sananjalat kilpailevat kanssani pituudesta. Pusikko on sakea. Maa epätasainen ja vanhan vesomisen jäljiltä petollisen risuinen. Siellä lenteli vielä hyttysiäkin, onneksi en tällä kertaa törmännyt yhteenkään ampiaispesään.
Reissu oli siis haasteellinen, mutta antoisa. Sain noin pari litraa hyviä vaapukoita.
Ensimmäiseksi kyllä kuuntelin tarkkaan ympäristöäni. Naapurikylässä oli nähty karhuemo kolmen pennun kanssa. Oli aivan tyyntä ja olin kuulevinanin nuuhkivaa ääntä.
Vakuutin itselleni, että sellainen ääni voi lähteä pienen linnun siivistä, kun se pyrähtää lentoon.
Mietin alanko puhua itsekseni vai pitäisikö ihan veisata siionin virsiä.
Virsistä olisi se hyöty, että karhuemo opettaisi varmaan lapsilleen, että tuo ääni tulee kuivasta körtistä. Ei maksa vaivaa. Se on kuitenkin vanha ja sitkeälihainen. Mahdollinen rasvakin tietysti jo eltaantunutta.
Ja olisihan siitä sekin hyöty, että jos pusikossa ei olekaan karhu vaan naapuri, niin se ei ilman korvatulppia siedä kuunnella nuotinviereistä veisuutani ja pötkii pakoon. Siis joka tapauksessa marjat jää minulle.
En kuitenkaan veisannut. Oli sen verran kypsiä vaapukoita, että jos olisin veisannut, olisi ne varmaan karisseet maahan. Siis hissun kissun taivalsin ja kuuntelin pikkulintuja. Ne kävivät aika läheltä ihmettelemässä minua.
