Jatkan taas pietismilinjalla ja tarkastelen aikanaan mainitsemani Ph. J. Spenerin kirkon uudistusohjelman "Pia desideria" (1675, suomeksi esim. Spener: Kirkon uudistus. Pia desideria. Suom. Jussi Aro. Dialogos-sarja 1. Kirjayhtymä: Helsinki 1962) pääkohtia siitä näkökulmasta, että millaisia tavoitteita meidän aikamme körttiläisyydelle niistä voisi löytää.
a) Jumalanpalveluksen lisäksi on järjestettävä muita kokouksia, joissa käytettäisiin koko Raamattua eikä vain saarnatekstejä.
Speneriläiset pietistit alkoivat järjestää "konventikkelien" nimellä tunnettuja hartauskokouksia, jotka koostuivat puheista, virsistä, raamatunluvusta, mahdollisesti hartauskirjallisuuden luvusta ja rukouksesta. Meidän seuramme ovat näiden kokousten vähän karsittu suomalainen versio.
Idea konventikkeleihin saatiin Paavalin seurakunnan kokousten järjestystä käsittelevistä ohjeista: "Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi. Jos puhutaan kielillä, vain kaksi tai enintään kolme saa puhua, kukin vuorollaan, ja jonkun on tulkittava puhetta. Ellei tulkitsijaa ole, puhuja olkoon seurakunnan parissa vaiti ja puhukoon vain itselleen ja Jumalalle. Samoin profeetoista saa esiintyä vain kaksi tai kolme, ja toiset arvostelkoot. Jos joku muu läsnäolijoista saa ilmestyksen, edellisen puhujan tulee vaieta. Kaikki te voitte profetoida, kukin vuorollanne, jotta kaikki oppisivat ja saisivat rohkaisua. Profeetat pystyvät hallitsemaan henkilahjojaan, sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala." (1. Kor. 14:26-33)
Periaate oli, että Pyhä Henki johtaisi konventikkeleita, mutta jottei tarvitsisi koko aikaa istua odottaen, että jotain tapahtuisi (niinkuin kveekarien kokouksissa periaatteessa tehdään), noudatettiin jonkinlaista kaavaa. Tilanne oli kuitenkin epämuodollinen: se mahdollisti maallikkojen osallistumisen ja keskustelun.
Nykyiseen seurakäytäntöön voisi mielestäni palauttaa joitain elementtejä pietistisistä konventikkeleista. On hyvä, että ulkonainen kynnys puhumiseen pidetään mahdollisimman matalana. Puhujien sisäinen kynnys vaan saisi olla korkeampi! Puhujan olisi hyvä tunnustella sisintään ja kysyä, haluaako Jumala hänen tuovan jonkun tärkeän ajatuksen nyt tähän tilanteeseen, vai palveleeko puhuminen vain puhujan omia tarkoitusperiä. Ulkonaista pakkoa puhumiseen ei saisi olla - pyydettyjenkin puhujien pitäisi voida tuntea, että he saavat olla vaiti jos ei sanoja anneta. "Viran puolesta" puhuminen ei minun mielestäni kuulu seuroihin.
Raamatun ja hartauskirjallisuuden lukeminen voisi olla seuroissakin hyvä tapa. Sillä varmistettaisiin hengenravinnon tarjonta, ja se voisi vähentää puhujien paineita; aina ei tarvitsisi olla kaikkea omasta takaa.
b) Kaikkien kristittyjen yleinen pappeus toteutettava maallikkoja aktivoimalla.
En pysty kuvittelemaan parempaa seurapuhujaa kuin maallikkoa, joka käy jatkuvasti seuroissa myös kuuntelijana. Sellainen porukalle tuttu ihminen, jolla on jo hiukan elämänkokemusta ja ristiä, peittoaa viran puolesta paikalle viitsiytyneen papin mennen tullen. Seuraliikkeen jatkuva uudistus voi mielestäni toteutua vain maallikoiden alhaalta lähtevänä spontaanina liikehdintänä. Organisaation pyörittämä säännöllinen seuratoiminta voi huolehtia siitä, että seurat eivät tyystin lopu ja että uusia ihmisiä voi löytää liikkeen piiriin. Sen sijaan seurojen hengellistä sisältöä ei mittavakaan seurakalenteri takaa.
c) Teologisissa erimielisyyksissä tarvitaan suurempaa suvaitsevaisuutta oikealla opilla lyömisen sijaan.
Suuremman suvaitsevaisuuden vaatimus ei tunnu ihan ajankohtaiselta herätysliikkeemme ja koko kirkkomme nykytilaa ajatellen! Hiukan enemmän saisimme kenties osoittaa käytännön suvaitsevaisuutta vähemmän "suvaitsevaisia" liikkeitä ja ajattelijoita kohtaan. Siinä suvaitsevaisuus todella punnitaan!
Käytännön moninaisuuden suvaitsemista kaipaisin Siionin virsiä koskevissa kysymyksissä. Yhdistys, joka haluaa pitää herännäisyyden perinnön elävänä, haluaa pitää Siionin kieliasun ja teologian ajan vaatimusten mukaisena ja yleiskirkollisuuteenkin sopivana. Suurin osa herännyttä kansaa ottaa tällaiset uudistukset vastaan positiivisella mielenkiinnolla. Mutta sitten on meitä, jotka olemme kasvaneet tai myöhemmin mieltyneet Malmivaaran Siioniin. Siellä tietyt teologiset painotukset, sanamuodot tai virsien rakenteelliset ratkaisut ovat tehneet meihin lähtemättömän vaikutuksen, ja niiden veisaaminen eri tavalla tuntuu oudolta tai suorastaan pahalta.
Kun toivomme, että olisi edes hiukan useammin seuroja, joissa voitaisiin veisata myös tai pelkästään Malmivaaraa, emme aja mitään vallankumousta tai ole tuomassa jotain vierasta uudistusta. Haluamme vain kokea ystävien yhteyttä niiden virsien äärellä, jotka meille ovat uskon ja epäilysten äidinkieltä. Nykykörttiläisyys voisi sitäpaitsi hyötyä siitä, että yhteys myöhemmän herännäisyyden kultakauteen pysyisi elossa virsienkin kautta.
Tiedän, että Haavion siioninvirsimuutos katkeroitti monet, ja heidän murskaavan tuomitsevat arvionsa koko uudistuksesta aiheuttivat puolestaan katkeruutta uudistajapuolella. Jos itse olen pahoittanut jonkun mielen lausunnoillani tästä aiheesta, pyydän nyt tässä anteeksi. Uskon että nyt yli 30 vuotta muutoksen jälkeen tilannetta voitaisiin katsoa rauhallisesti ilman ennakkoluuloja kumminkaan puolin. Ymmärrän, jos Yhdistyksen johtohenkilöiden näkökulmasta Malmivaaran veisaaminen vaikuttaa vastakkaiselta pyrkimykseltä Veisuut- ja Siion 2012-uudistusten kanssa, mutta mielestäni nämä pyrkimykset voi nähdä toisiaan täydentävinäkin. Kyse on rakkaudesta Siionin virsiin ja halusta pitää ne elävinä. Länsi-Suomen rukoilevaisille ne elävät v. 1790, minulle v. 1893, useimmille v. 1972 ja ehkä tuleville polville v. 2012 mallissa. Annetaan kaikkien näiden elää!
d) Pappiskoulutus uudistettava paremmin käytännön tarpeita vastaavaksi ja myös hengellisesti rakentavaksi.
Henkilökohtaisesti kannatan pappien peruskoulutuksen antamista tunnustuksettomassa yliopistossa. Kuitenkin rohkaisisin tulevia tai olevia herännäispappeja hakeutumaan raskaankin opiskelun ja työn ohella vielä enemmän seuroihin ja herännäiskirjallisuuden pariin. Hyvältä seurapuhujalta ja körttiläiseltä sielunhoitajalta odotetaan yhteyttä heränneen kansan syviin riveihin ja liikkeemme arvokkaaseen perintöön.
e) Saarnojen oltava hengellisesti rakentavia hartauspuheita eikä teologisia esitelmiä.
Tuntemani herännäispapit ovat tässä melko vahvoilla. Vielä enemmän voisi tähänkin panostaa. Kyllä kirkossa saa uskaltaa julistaa ilman pitkiä anteeksipyyteleviä esipuheita ja maallisista asioista johdettuja aasinsiltoja. Harva tulee kirkkoon välttyäkseen hengellisiltä asioilta!
---
Tässä joitain speneriläisestä pietismistä johdettuja ajatuksia sovellettuna nykykörttiläisyyteen. Toivooko kukaan muu mitään tällaista tai jotain aivan vastakkaista?