Minusta tässä ketjussa on nyt ohitettu se kysymys, mitä tekemistä kahden ihmisen keskinäisellä liitolla on yleisen moraalitajun kanssa. Toistan edellistä viestiäni: Kukaan ei voi tuntea saati kulkea toisen ihmisen tietä. Kuten täällä jo todettiinkin, mikäli nuhteettoman näköistä elämää vaaditaan hengellisessä virassa olevalta, tulee kiusaus näytellä nuhteetonta.
Miten se tukee kenenkään toisen avioliittoa, että pappi pysyttelee puolisonsa kanssa, vaikka suhde on rikki ja kumpikaan ei haluaisi siinä enää olla? Jos meno näyttääkin päällisin puolin hyvältä? Onnellisia ovat ne, jotka voivat rohkaista ja vahvistaa muita (omissa liitoissaan kipuilevia) kertomalla menneistä, jo voitetuista vastoinkaymisistä, jotka ovat heidän liittoaan lujittaneet. Mutta entä ne, joiden vastoinkäymiset ovat vieneet heitä toisistaan kauemmas ja katkeroittaneet? Ne, joiden yritykset korjata ja hoitaa suhdettaan eivät tahdosta huolimatta onnistu? Pitäisikö tällaisen pappispariskunnan vain esittää muille onnellista esimerkin takia? Vai onko taustalla kenties ajatus, että kunnon uskovaisten elämä on niin onnistunutta, ettei tällaisia kysymyksiä edes tule?
Kun minä annoin pappislupaukseni, ajattelin tuon esikuvallisuuden tarkoittavan sitä, että koska tulen jatkuvasti epäonnistumaan moraalisessa vaelluksessani, yritän olla esikuvallinen armoon turvautumisessa, tosiasioiden myöntämisessä, ja pyrkiä pois omavoimaisuudesta. Kokemukseni ja ymmärrykseni mukaan kukaan ei pysty enempään eikä sen vuoksi keneltäkään voi enempää vaatia. Jos täällä vaaditaan nuhteettomampaa elämää papilta, niin siinähän vaaditte. Minä en sellaiseen vaatimukseen suostu, sillä sen tien päässä on valhe, teeskentely ja helvetti.
Perkele kun pistää vihaksi.
Yksi tuttu kiukkusi piispa Kantolan suhdesotkujen lööppejä lukiessaan: "Ei tässä maassa näköjään edelleenkään ole mitään muuta syntiä kuin seksi!" Hän ei ottanut kantaa Kantolan rakkauselämään sinänsä, vaan tarkoitti vain sitä, että tuollainen asia julki tullessaan herättää tolkutonta, vahingonilon sekaista pöyristelyä, vaikka kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mitä noiden ihmisten välillä oikeasti tapahtuu. Sen sijaan lukemattomat ihmiset, jotka ovat täynnä ahneutta, vihaa, kostonhimoa, kateutta ja teeskentelyä istuvat kirkon tehtävissä palleillaan (sic) vuosikymmenestä toiseen, koska eivät ole missään juridisessa asiassa julkisyntisiä. Tai jos ovat, eivät jää kiinni.
Avioliitto on kahden ihmisen välinen sopimus. Se on maallinen instituutio, käytännön järjestely kumppanuuden vahvistamiseksi, hellyyden ja seksuaalisen kohtaamisen kodiksi, lasten kasvatuksen paikaksi. Kaikkia näitä asioita voi elää todeksi myös muunkaltaisissa perhetilanteissa, ja kaikkia niitä laiminlyödä avioliitossa. Nähdäkseni tällainen molemminpuolinen sopimus ei ole voimassa, mikäli sen ehdot eivät täyty tai mikäli toinen tahtoo sen purkaa. Avioliitto ei ole sakramentti, se ei ole sen pyhempi kuin mikään muukaan ihmisen elämänvaihe tai olemisen tapa. (Paljon enemmän lasten kasvatuksen pitäisi olla sakramentti.) Vihkimiseen ei tarvita pappia eikä minusta siihen tarvittaisi kirkkoakaan sotkemaan. Ihan turhaan vain vahvistuu sellainen mielikuva, että pappi jollain maagisella riitillä loitsii kaksi ihmistä yhdeksi. Nimet vaan paperiin maistraatissa kaikille, nin ei minunkaan tarvitsisi vihkiä yhtään paria, jotka liittyvät kirkkoon kahdeksi viikoksi "saadakseen kirkkohäät" ja eroavat sitten - ensin kirkosta, ja noin 50% todennäköisyydellä myös toisistaan. Sitä erikseen haluaville voisi olla joku pieni siunaus sivukappelissa tai mikä ettei sunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä, lyhyt rukous ja virsi.
Jos saataisiin kaikki häät kirkolta yhteiskunnalle, voisivat kirkosta häipyä ne, jotka kuuluvat siihen vain sen takia. Ehkä sen jälkeen olisi aikaa ja voimavaroja keskittyä olennaiseen.
