kaiken luonnon materiaalin kelpaavan hyöneteishotelliksi. Meillä täällä maalla on koko tontti yhtä hotellia.
Piha ja puutarha ei ole mitenkään liian tarkkaan hoidettu. Niinpä nytkin ikkunan takana pyrähtelee pikkuvarpuset, punarinta, rastaat, pepposet... Näyttää siltä, että aina jotakin jostain löytyy.
Pohdin myös tuota hyönteispelkoa. Suurelta osin kai se on opittua. Muistan tapauksen, kun äiti yritti nukuttaa minua päiväunille kyläpaikan pihaan pystytetyssä teltassa. En voinut olla kovin vanha, mutta minulla on jonkinlainen näkömuisti paikasta ja vahvempana muistona äitini kertomus. Äiti oli käskenyt minun laittaa silmät kiinni, nyt nukutaan. Minä puolestani olin näyttänyt äidille mitä katselin. Olin sanonut: "Eija tykkää tuosta." Teltan sisäneinämää oli kiivennyt joku toukka. Äiti oli tokaissu: "Mutta äiti ei tykkää." Hän oli napannut minut kiireesti kainaloonsa ja vienyt ulos. Siihen jäi sen päivän päiväunet.
Äiti pelkäsi tai inhosi monia hyöntisiä. Isä taas yritti opettaa, mitä hyönteisiä ei tarvitse pelätä. Muistan pienen pienet, punaiset, vilkaasti juoksentelevat samettipunkit. Ei me niille oikeaa niemä tiedetty, mutta annettiin niiden juoksennella käsissä tai jaloissa. Myöhemmin olen huomannut, että kyllä sellainenkin voi pistää.
Leppäkerttuhan on kaikkien suosikki. Ahdistetuksi tulleena sekin puree. Olin kesällä -75 töissä KOP:in pääkonttorissa. Silloin tuli Virosta leppäkerttupilviä tuulen tuomina. Niitä kiipeili ylipien kerrostenkin ikkunoissa. Paikoin jalkakäytävät oli leppäkerttujen kuorruttamia. Silloin moni sai niiltä puremaa.
Isäni suosikki hyönteinen oli sudenkorento. Niitä yhdessä ihailtiin. Niiden lentoa ja siroa muotoa. Kerran ollut sienireissullani lähimetsässä sudenkorento lähenteli minua. Ympärilläni pörräsi paljon itikoita. Sudenkorento kävi niitä napsimassa. Ne osaavat syödä lennossa. Oli hauska katsella sen saalistuspuuhaa. Taitava lentäjä.