Ei kovinkaan vieras ajatus. Usko on sen todellisutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä (Hepr.11:1) . Ja niinpä: Ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys attaa selvytymään koetuksesta ja koetuksesta selvytyminen antaa toivoa, eikä toivo ole turha... (Gal 5: 2-5) löytyy varmaan lisää vaikka miten.
"Kärsimys ei ole vaarallista" sanoi eräs hurripappi. En tiedä. Väistämätöntä se näyttää olevan, eikä ihmiskonstein kaikkea poisteta, hyvä jos voi lievittää. Kyllä se voi vaaralliseksikin muuttua, jos ei sen kantamiseen ole voimia tai jää avutta. Harva vain hyviä päiviä näkee, edes hyvinvoinnissa.
Toisaalta tällä alueella tulisi liikkua varovaisesti. Ihmisten pelottelu ja inhottavuuksien maalailu ei mitään edusta, etenkin kun elettävänä ei ole muuta kuin tämä päivä. Siihen keskittyminen ja luottamus Isään joka kääntää kaiken parhaaksi on hyvää kuultavaa, eikä kai etäällä siitä mitä todella on luvattu. Siinä on turvallisuuden perusta.
Pidin kovasti Mannermaan kirjasta "Kaksi rakkautta", jossa hän kuvaa Lutherin uskontulkintaa, "kaksikätistä Jumalaa" joka oikealla kädellään tukee, vahvistaa ja lohduttaa, vasemmalla lyö, satuttaa ja pelästyttää. Tarkoitus on kai sama kuin kuvanveistäjällä, saada muodottomasta möhkäleestä näköinen. Se on muutenkin hyvä kirja, varmaan monelle tuttu. Ellei niin kannattaa lukea.