Keskustelu > Seuratupa

Unohtaisinko menneisyyteni?

(1/5) > >>

Lars Mikael:
Menneisyyden tutkiminen on parin viime vuosikymmenen aikana vetänyt ihmisiä entistä enemmän puoleensa. Monet suomalaiset ovat ryhtyneet tutkimaan omia sukujuuriaan. Kannamme mukanamme menneisyyttä - sitä elinympäristömme ja isiemme meille antamaa perintöä - josta ammennamme voimavaroja elämäämme. Mielestäni kristillinen perinne on erityisen tärkeä. Nykyiset kristilliset yhteisöt joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että kristinuskolla on takanaan jo 2000 vuoden mittainen historia. Luterilaisina tukeudumme uskonpuhdistaja Martti Lutheriin, joka ymmärsi kristinuskon eri tavalla kuin katollinen kirkko. Mielenkiintoista on ajatella joitakin herännäisyyteen liittyviä asioita, jotka mitä ilmeisimmin vaikuttavat myös minun ajatteluuni ja elämääni. Keiden menneisyyden vaikuttajien perintöä kuljetan ajatuksissani mukana?
Herännäisyydessä tunnutaan nykyisin unohdettavan sen rikas ja merkityksellinen historia, joka kantaa meitä vielä tänäkin päivänä. Voidaksemme katsoa eteenpäin meidän on tunnettava myös oman herätysliikkeemme historia. Olisiko siis minun kaikesta huolimatta unohdettava juureni ja se opetus, jonka jo lapsena sain ja joka on kantanut minua näihin päiviin saakka?

Progressor:
Onko herännäisten keskuudessa sitten jonkinlaista painostusta siihen, että pitäisi unohtaa kaikki juuret? Kun nyt olen vähän aikaa tarkastellut körttiläisten elämäntapaa, niin minusta näyttäisi enemmänkin siltä, että jokainen saa itse päättää siitä, mitä perinteitä noudattaa. En tunne herännäisyyden historiaa kovinkaan tarkasti, mutta mielestäni ydin on kuitenkin säilynyt: tunne ihmisen epävarmuudesta, pienuudesta ja siitä, että kaikki on lopulta Jumalan kädessä.

Omia juuriaan ei kai tarvitse hylätä, mutta minusta se ei tarkoita, että kaikki asiat olisi tehtävä juuri samalla tavalla kuin aina ennenkin. Tiukassa perinteiden noudattamisessa on se vaara, että olennaiset asiat pääsevät unohtumaan. Mikä on herännäisyydessä kaikkein tärkeintä, sadan vuoden takaiset käytännöt vai odottava ja ikävöivä usko?

Tässä "juurettoman" uuden tulokkaan näkemys asiasta.

llwyd:
No, outoa kyllä tunnen itseni kyllä täysin Paavon (ja tämän palstan aivopesemänä Niskasen) hengenheimolaiseksi, vielä etelä-pohjalaisena arvostan Niilo Kustaan ja Wilhelmin perintöä - ja silti lienen kai aivan äärimmäisen "liberaalissa" siivessä, jos siis körttiläisyydessä olisi eri siipiä, mitä täällä ei pohjimmiltaan minusta ole, tai edes voi olla. Historiallinen perintö on minusta tämän liikkeen arvokkain aarre: kirjaimellisesti sitä ei ehkä tulkita, eli asenteet eivät ole 1800-luvun alkupuolen hengettömästi kopioituja asenteita, mutta minusta tässä parhaiten näkyykin tämän perinnön elävyys, sen elävä, lämmittävä henki. Paavo ei ole tietenkään mikään pyhimys, "auktoriteetti" - mieshän oli piikkinen, usein huono, petäjä-fabriikin tuttu, jolle valta maistui välillä liiankin hyvin. Sellainen kurja ikävöijä, jonka tunnistaa tänäkin päivänä, Herran vuonna 2007. Tunnen samaa karua, vaikeaa polkua kulkevani, vaikka sitten kovin pitkälti perässä - tuskin omin voimin perille jaksan.

Pena:
Olen Lutheria lukiessani todennut monessa asiassa olevani samalla kannalla hänen kanssaan, mutta eri mieltä häneen tukeutuvien kanssa. Menneiden tutkiminen on varmasti tarpeellista, mutta ei sieltä kannata nojaa hakea. Martit ja Paavot olivat eläviä ihmisiä, jollaisina heidät kannattaa muistaa. Ei jähmetetä heitä pönkkäpuiksi.

An-na:
Menneisyyden körttiasenteista elävä esimerkki:

Isoäitini oli joskus 40-luvun lopussa tai 50-luvun alussa mennyt isoisäni lapsuudenkotiin vierailulle, olivatkohan he jo siinä vaiheessa naimisissakin. Isoisän mamma, eli isoisän äidin tai isän (en muista kumpi) äiti (syntynyt ehkä joskus 1860-80-luvulla) oli kovin harras körtti, hän asui isoisäni lapsuudenkodissa. Isoäidilläni oli joku ruskea tai viininpunainen uusi villapuku, johon mamma kiinnitti huomiota. Hän terävällä äänellä kysyi isoäidiltäni, että "Minkäsvärinen puku sinulla oikein on?!", johon isoäitini vastasi, että "No tämä on tällainen bruuni". Tähän mamma vihaisena vastasi, että "Ei se mikään bruuni ole, se on punainen! Ja se on kuin sinulla olisi helvetin lieskat niskassasi!"

Näin siis 50-luvulla. Tällaisia perinteitä ei kai kukaan oleta körttien keskuudessa ylläpidettävänkään? ;)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu