Rocco ja hänen veljensä. Ohjaus italialainen huippuohjaaja ja aristokraatti Luchino Visconti. Tuli eilen illalla Teemalta.
Elokuva kulkee monilla tasoilla ja herättää paljon ajatuksia. Yleisesti sitä pidetään kuvauksena yhteiskunnan nopeasta ja väkivaltaisestakin muutoksesta agraariyhteiskunnasta kaupunkilaiseksi ja yksilön vaikeasta sopeutumisesta muutokseen. V.I.Lenin on sanonut elokuvan olevan taidemuodoista tärkein ja jos kaikki elokuvat olisivat yhtä ajatuksia herättäviä niin sanontaan olisi helppo yhtyä. Vaan kun eivät ole.
Elokuvassa pelkkää pahuutta tuntuu löytyvän Roccon yhdestä veljestä, Simonesta. Kuitenkin R. uskoo viime metreille asti veljestään hyvää. Kaiken sen hirveyden jälkeenkin, mitä Simonen puolelta joutuu kokemaan. Elokuva kertoo myös siitä, millainen naisesta voi tulla raiskauksen jälkeen. Lopussa Roccokin joutuu toteamaan, ettei meillä ole enää mitään. Toivotonta.
Elokuvan loppua voisi kuitenkin pitää toivon pilkahduksena. Kaikki on muuttunut - vai onko sittenkään? Tuleeko sama toistumaan aina jossain päin; vain toisessa muodossa?
Yhteiskunnan nopeat muutokset vaikuttavat aina ihmisiin, halusipa sitä tai ei.
ps. ääh, tulipahan tästäkin sepustus, katsokaa leffa jostain itse.
