Karamazovien viimeisen osan alku oli erilainen kuin edellisten, jotka kaikki olivat samanlaisia: Mitjaa vietiin Sipirjaan. Nyt sekin näytettiin lopussa, mutta sen jälkeen vielä osan alkuingressi.
Mustavalkoisuus päättyi toiseksi viimeisessä loppukuvassa värilliseen, jossa kolme pikkupoikaa halasi ikivanhaa puuta. Yksi heistä, ilmeisesti Ivan sanoi: "Minä kasvan isoksi." Johon Mitja: "Niin minäkin." Pienin ei sanonut mitään.
Aivan loppu oli Johanneksen evankeliumin luvun 12 jae 24: "Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon."
Elokuvan käsikirjoitus oli Aleksandr Tservinskin ja ohjaus Juri Morozin.
Alun ja lopun musiikki oli täyteläistä.
"Jäät haavaksi sydämeeni ja minä sinun sydämeesi. Rakkaus on kadonnut ja mitä siitä on jäljellä, on niin kallista, että se tekee kipeää", sanoi Katja Mitja-vangille.
Katja oli kaunis, korkeinta yläluokkaa, luulisin.
Vanha palvelija oli ilmestys.
Oikeudenkäynti kaikessa komeudessaan oli tunnelmaltaan tiivis.
Ivan vanhimpana veljenä kantoi raskaimman taakan vastuusta henkilökohtais-yhteiskunnallis-inhimillisesti. Ja hän kesti, halasi vankeuteen menevää veljeään. Mitjan rikos ei ollut se, josta hänet muodollisesti tuomittiin, vaan hänen holtiton elämänsä. Lautakunta ei hyväksynyt Mitjan vapautta, joka oli heidän ulottumattomissaan. Eivätkä he Mitjan problematiikkaa ymmärtäneet, sillä yläluokkainen elämä oli liian kaukana keskiluokkaisten lautakunnan jäsenten kokemuspiiristä.
