Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: Leena - 22.08.10 - klo:11:55
-
Saas nähdä saako tämä muita kirjoittamaan; pelkään että eipä, mutta tämä yhden saa. Tavallisesti suomalaiset pitävät surut sisälllään, suuret ja pienet. En osannut urputtaa, tämä vain on surua, ei urputusta. On oma taakkansa olla sairas, mutta kun se hellittää, on aina ollut itsestään selvää, että työhön palataan. Henki ei mennyt, nyt se on ohi, vuosilomatkin on vietetty. Silloin soittaa osastonhoitaja: Me ei haluta sinua tänne kun sinä olet sairas. Me pelätään. KYsynm mitä, no me nyt vain pelätään, me ei huolita, me haluttais olla ihan ilman lääkäriä. Me osataan kaikki ja vain lääkkeet ja lausunnot tarttee jonkun tehdä.
Voi kun se on niin: Ei voi lääkitä ventovierasta ihmisiä - ei voi vain paiskoa "kokeillaan tätä", ja sen potilaan oikeutena on myös tuntea lääkärinsä, tietää kelle puhua jos lääkkeestä tulee ihan karmea olo, täytyy tietää, että se kanssa kuuntelee. Ei pysty kirjoittamaan lausuntoa ventovieraasta, se ei mene läpi. Olen aina, aina yrittänyt selittää tätä.
En ymmärrä kuinka se on niin vaikeaa.
Vain jos itse sairastaa, tietää miten mahdotonta on kun aina on eri tyyppi vastassa. Kun ei tiedä kehen ottaa yhteyttä, jos vaikka jostakin rohdosta tulee karmea olo.
Juuri tässä sairaus on ollut viisain opettaja. Jokin kumma kohtalotoveruus poistaa kuilun minun ja potilaan väliltä. Ja minulle on ollut selvää: Tiimityössä on juuri ne vahvuudet joista pidän eli jokaisesta paras irti. Toytta, minulla on kaksi terapiakoulutusta, mutta niitä en käytä täällä, koska hoitajillakin on, ja he haluavat käyttää omiaan.
Tämän viikonlopun olen yrittänyt tehdä omia töitä mutta ei siitä tule mitään. Tuo on toivoton lähtökohta yhteistyölle: Me ei haluta sinua tänne. No mitä he pelkäävät: No jos tulee oireita. Jos käy ettet sinä jaksa. Kun tämä ei ole jaksamisasia. Ei etenevä aivosairaus. KUn kohtausjakso on ohi ei kukaan edes uskoisi ettei tuo ole tavis. Se on selitetty sata kertaa. Kukaan ei tiedä miksi oireita joskus on joskus ei. Mitä tapahtuu jos oireita tulee? Kerron sen itse potilaille, sillä onhan heillä järki päässä, minä suutun kaikille joka sanovat että minun potilaillani ei ole... masentuneet, psykoottisetkin ihmiset ymmärtävät! Olen nähnyt sen itse! Päinvastoin se menee... eräskin vähän iäkkäämpi mies mietti hetken ja sanoi: "Mutta sittenhän tohtori ymmärtää". -oli vielä ikäluokkaa jolle lääkäri oli tohtori.
Ja jos huono aika alkaa, on vastuuntuntoista jäädä pois - se on selvää, ja niin teen.
Tämä on koettu ehkä' liian usein. Tulen työhön, edellisaamuna on ollut kohtaus, kukaan ei edes nähnyt paitsi yksi hoitajajoka tulee paikalle varttia vaille kahdeksan, kun menin sinne aina tuntia etuajassa, ennätin katsoa labrat, sanon hei, hän ei tervehdi, vaan huutaa: Katokkin ettei toistu, toista keraa ei ole oikeutta täällä tommosia saada, onko selvä!
"Tollasia ihmisiä ei saisi olla olemassakaan".
Ei sitä voi urputtaa, itkeä vain. MInä pidin niistä ihmisistä. Vielä kesällä tavattiin eläkkeelle jääneen oh:n mökillä ja nykyinen sanoi että olis tosi kiva taas tehdä yhteistyötäkin. Kun joku edes kertoisi mitä on tapahtunut. Totta; siitä sai vähän rahaa ja ostin niillä lääkkeet, tietty niillä ei ole niin väliä jos en mene työhön.
Kun tuo toistuu ja toistuu on lopulta ihan lamautunut. MInulle sai soittaa aina, työaikojen ulkopuolella, ja tiedän sen että potilaat piti minusta - ne nimittäin sanoi sen, minulle itselleni ja tiimille joista psykologi kertoi sen minulle. No, minä pidin heistä. Kovasti.
Tämä on Leenan syvän surun topic, ja jotakin jonka kanssa myös olen ymmälläni.En nimittäin ikinä saa kiinni siitä mitä he "pelkäävät" kun aina tehdään selväksi mitä-sitten-jos-on - kohtaus: Osastosihteeri tilaa taksin ja Leebna lähtee - ihan kuin jos Leenalla tai eenan lapsella olisi vatsatauti ja päiväködista soitettaisiin... moni joutuu tekemään niin! Mietin että mitä tätä nyt kertomaan, mutta nyt on niin, tämä saa nyt mennä vaikka Linnunradalle, saa mennä foorumille, saa jäädä ikuisuusarkostoon: Kukaan ei tiedä, kuinka suuri tuo murhe on. Lisäksi sinne ei ole kukaan haluamassa, vaikka lääkäritilanne on kovasti korjautunut täällä. Virkoja tietty on vähän sen perua kun sanottiin että nehän tekee pelkkää pahaa... Kyllä jotkut tekeekin. Muttei kaikki. Olenhän minä itsekin potilas.
-
Kun taivas repeää:
http://fi.wikisource.org/wiki/Se_on_t%C3%A4ytetty!
-
Kirjoituksessa pisti silmään kohta "Vain jos itse sairastaa, tietää miten mahdotonta on kun aina on eri tyyppi vastassa. Kun ei tiedä kehen ottaa yhteyttä, jos vaikka jostakin rohdosta tulee karmea olo."
Kauheasti en ole itse sairastanut, mutta seurannut useampaa kroonikkopotilasta ja tiedän tasan, miten kauheaa on se, että lääkäri vaihtuu jatkuvasti. Ihmisellä voi olla aivan hirveä määrä lääkkeitä ja sitten kun uusi lääkäri astuu remmiin, hän alkaa runkata lääkitystä sillä seurauksella, että potilas on siinä pisteessä, että toivoo vain, että kuolema korjaisi pois. Tätä voi sattua saman potilaan kohdalla hyvin monta kertaa. Ihan maallikkona tekisi mieli sanoa näille lääkäreille, että lukekaa sieltä papereista, mitä (eläin)kokeita tälle potilaalle on jo tehty älkääkä kiusatko häntä ihan turhaan.
Lieneekö siinä työtovereiden pelossa kysymys siitä, että jos sairastut esimerkiksi kesken työpäivän, niin mitä siitä seuraa ja kuka joutuu vastuuseen. Nykyäänhän ihmiset ovat melkoisen tietoisia näistä vastuukysymyksistä ja kukaan ei halua joutua syytettyjen penkille.
Nämä ovat ihan maallikon mietteitä, joten näitä täytyy arvostella sen mukaan.
-
Niitä merkintöjä siellä koneella on yleensä satoja sivuja. Toivottu tai etsitty ei löydy. Lisäksi on tunnettava ihminen, sillä lääkevaste riippuu myös siitä, kuinka ihminen luottaa. Tästä on melko lailla dokumentteja. Tosin itse olen ihmetellyt miten on voitu iskeä tietyn ryhmän lääkettä - uusi lääkäri, uusi saman ryhmän valmiste kun vointi ei ole hyvä - purettiin pois, kas ihmettä, parani. Kyse on suuresti myös siitä, ennättääkö niistä papereista lukea edes murto-osaa; voin kertoa, ei ehdi. Ajatelkaa mitä vie kolmensadan sivun lukeminen - se on romaani, ei mikään potilaskertomus josta vain voisi napata näpsäkästi tarvittavan. Täytyy olla takana pitkästi työuraa, sen perustana se rohkeus karsia lääkitystä. Toisaalta myös rohkeus aloittaa uudestaan jokin "tehottomana hyljätty" milloin lääkevaste saadaan 2 viikon käytön jälkeen, ja sitä on käytetty 2 vuorokautta.
........................................................
Vastuukysymykset ovat harvinaisen selvät. Minusta vastaa minun hoitava lääkärini, joka on luonnollisesti neurologian erikoislääkäri. Ei missään nimessä psykiatrinen sairaanhoitaja. Samahan koskee jokaista kesken työpäivän sairastunutta. Kroonokoilla on yleensä jopa SOS-passi, tai/ja lompakossa kortti jossa selvitetään toimintaohjeet. Minun rekrytoinnistani on vastuussa ylilääkäri. Vaikka taittaisin niskani - mitä ei todellakaan tapahdu - se ei olisi kenenkjään vastuulla, mutta en minä mene, en jaksa, ei tuosta lähtökohdasta voi yhteistyötä aloittaa.
................................................................
Jos poistetaan aktiivityöstä kaikki keski-ikäiset joilla on sairaus, diabetes, sepelvaltimotauti, verenpainetauti, epilepsia, reuma (usein kärttyisiä kipujen tähden) migreeni, ei töihin jää ketään.
................................................................
Ehkä suurin ihmetyksen aihe on tämä: Se hoitaja, joka viimeksi huusi että tuollainen ei sitten täällä toistu, oli työskennellyt samassa yksikössä seitsemän- ei kun kahdeksan vuotta. Silloin kun sekä opiskelin että tein töitä, poistettiin lääkkeen korvattavuus, ja purin sen pois. Silloin minulla oli siellä tosi usein kohtauksia, mutta se ei häirinnyt ketään. Mikä muutti tilanteen? Itse todella jään pois, milloin tilanne huononee, koska mielestäni sairaudesta ei saa kärsiä kukaan toinen. Basilaarioireisiin ei liity ärtymystä, mutta skarppina olen - olin vähällä jättää Herättäjäjuhlat väliin "jotta toisille ei tule varmasti sitten mitään harmia" Outo tauti. Vuosia oireeton - sitten ei. Siis - spitaalinen?
-
Spitaalinen täällä vielä: Joskus ihmetyttää. Ja on erittäin epäselvää jo itselleni. Enhän minä tahdo kauhua levittää. Kuitenkin on näöin: Myös migreenipotilaat ovat aika usein kohtauksen tähden työstä poissa. Se on valitettavaa, mutta auttamatonta. Pienten lasten vanhemmat ovat useinkin hoittamassa sairastuneita lapsia, siihen on oikeus.
Työsyrjintä sairauden tähden on nähty niin vakavaksi asiaksi, että se on määritelty rikokseksi - sama juttu siis, kuin jos sanotaan että me emme ota sinua koska olet mustaihoinen. Asiaa on pidetty varsin vakavana.
Joskus mietin ajatellessani koulutustani, sukupuolta johon myöls vedotaan joskus, sitä että olen sairas syntymästä, vasta kun tällä oli nimi muutuin kauhun aiheeksi - miksi joskus sama joukko pelkää, joskus ei - miksi ilmoitetaan toisinaan ennen kuin on yhtään kohtausta töissä, kuten nyt, että me halutaan olla ihan kokonaan ilman - oikeastaan siis halutaan mitä? Miten kivasta tavis-Leenasta tuli pahis sillä kellonlyömällä kun pääsykoetulokset julkaistiin - kun en niitä itse vielä tiennytkään? Toisaalta, kuuluuko tuo minulle. Kuuluuko tuo nykyinenkään. Kukin vastaa kohdastaan. Minulla on tarpeeksi vastattavaa... yritetään päästä yli...
......................................
Kiittäisin -Ei vain ole luotu
sanaa riittävää - ei sitä varten.
Näet minut - tunnet sydämeni
Kiitän sillä,
mitä annoit sanoiksen
niillä, jotka tunnen.
Loit ne omikseni.
Eteenpäin ei näe.
Kyyneleet
saavat hämärtääkin katseen toisinaan.
Ei se mitään, Isä.
Matkaa jatketaan.
-
Kun taivas repeää:
http://fi.wikisource.org/wiki/Se_on_t%C3%A4ytetty!
Kiitos Riitta. Samoin yksityispuolella muistaneille. Ei minulla ollut tarkoitus kertoa koko juttua, johan tämä on pari päivää vanha - tuli vain kai sitten se fiilis että totta, tämä solmu aukeaa sitten kun kuolen, ei ennen. Sitä ennen kai minä ja kohtalotoverit ollaan jonkinlainen koettelemus - tau koetus. Kurssillani oli kaveri joka istui pyörätuolissa...
joillekin juttu on "hyvä kun lääkäri saa turpiinsa" - eli olen lakannut olemasta Leena.
Se minua eniten on surettanut alusta asti.
-
Tämä nyt ei kuulu varsinaisesti aiheeseen, mutta todellakin, jos siellä papereissa lukee tietoja satoja sivuja, niin lääkäri ei ehdi siis lukea niitä. Siksipä ihmetyttääkin lääkärit, jotka lukematta niitä sivuja tai kysymättä potilaalta tai potilaan omaiselta katsovat vain, että onpas potilaalla vahvat lääkkeet, kokeillaanpa jos pärjäisi vähän miedommilla. Potilaalta tai omaiselta kysäisemällä voisi selvitä, että hirmu työn takana on ollut löytää sopiva lääkitys ja nyt on olo siedettävä.
-
Tämä nyt ei kuulu varsinaisesti aiheeseen, mutta todellakin, jos siellä papereissa lukee tietoja satoja sivuja, niin lääkäri ei ehdi siis lukea niitä. Siksipä ihmetyttääkin lääkärit, jotka lukematta niitä sivuja tai kysymättä potilaalta tai potilaan omaiselta katsovat vain, että onpas potilaalla vahvat lääkkeet, kokeillaanpa jos pärjäisi vähän miedommilla. Potilaalta tai omaiselta kysäisemällä voisi selvitä, että hirmu työn takana on ollut löytää sopiva lääkitys ja nyt on olo siedettävä.
Ei kai tuo nyt hengenvaarallista ole jos vähän syrjähtää... mutta niille ammattikriitikoille olen usein tyynesti todennut, että vahinko etteivät ole itse lääkäreitä, siten olisi maahan saatu yksi hyvä. Siviilissä - en vastaanotolla, tuo ei kuulu sinne.
Kahta lääkäriä lukuunottamatta minulta on kysytty hyvin tarkkaan koko lääkehistoria, kummallakin on , sanotaanko, suuren persoonan leima. Itse kysyn sen aina. Ongelma on, ja olen huomannut että hurja tämähän alkaa koskea itseä... ei muista kaikkia. Tavallisin vastaus on ollut: Pieniä valkeita pillereitä.
Tavallaan olen onnellinen, eli kääntöpuoli näkyy jo. Saan ehkä olla pelotta ihan vain Leena.
Olen iloinnut täällä yhdestä asiasta yli kaiken: Itsehän en kertonut ammattia, sen hoksasi muistaakseni Pyryharakka kun paasasin viinan kiroista. Sen jälkeen EI alkanut vuodatus kootut muistelmat kauhulääkärihirviöistä. Ne aina. Ne ei koskaan. Eli leveällä telalla vedellään: Kaikki sitä ja kaikki tätä..
Useimmilla sitten lienee aika reralistinen tilanne, kokemuksia sekä hyvistä että huonoista. Tuo on ollut toinen asia jonka alle on joskus kokenut nääntyneensä, ja joka osaltaan ajoikin ne kollegat aika epätoivoisiin ratkaisuihin: Useimmiten kyseessä ovat tavalliset, parastaan yritttävät ihmiset, joilla on takanaan pitkä ja uuvuttava koulutus ja toimenkuvanaan hyvin vaativa tehtävä. .
Mikään ei ole helpompaa kuin tuo, Pirska. Kysyn nyt hyvin vakavalla mielellä. Olet usein, ja se on oikein, valpas haukahtaja syntiä vastaan. Muistanko oikein: Siihen kuuluu myös se ettei viljellä väärää todistusta kenestäkään. Sanot että omat kokemuksesi ovat vähäiset. On kurjaa jos olet kokenut vain ikäviä asioita. Näissä tapauksissa suosittelen käännyttäväksi asianomaisen yklsikön johtavan/yliääkärin puoleen.
Eräs raskaimmista pettymyksistä on sekin että lääkekaappi on kerta kaikkiaan kollattu, kaikki on kokeiltu ja henkilö kieltäytyy muusta avusta. Se on iskujen isku, että täällä kuollaan.
Kun on tässä hieman peruutettu, on yllättävän moni muistanut ainakin yhden hyvän lääkärin. Itse toivon että joku muistaisi yhden Leenan, mieluiten Jeesus Kristus lähdön hetkellä, joka pelastui toisen armosta, mutta josta joskus pääsi kuin ruosteisesta rännistä jokin hyvän pisara lävitse. Se oli pyyntöni työhön lähtiessäni ja tiedän, että suurin osa pyytää samaa, siinä määrin lujille homma ottaa. Lääkäriä hoidettaessa menee kaikki aina pieleen - mutta silti, parastaan ovat yrittäneet.
Yhtä hyvin voidaan perustaa kaikki opet on pahoja laulukuoro.
-
Mie olen monesti miettinyt, mistä se johtuu, että minulle on sattunut aina hyvät lääkärit kohdalle. Minut on aina otettu vakavasti ja ongelmaani on tutkittu ja hoidettu. Tosin olen hyvin harvoin tarvinnut lääkäriä.
Sitten ihmettelen, kun toiset mollaa terveyskeskuslääkäreitä ja sitä, ettei lääkäriin pääse tai se ei kunnolla tutki. Sitten on vielä sekin, että joku lääkärin virhearvio muistetaan iankaiken. Siitä kerrotaan kaikille tutuille aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Harvoin niistä lääkärin onnistumisista kerrotaan yhtä runsaasti.
-
Leena, halaus sinulle.
Mullakin on krooninen sairaus, ja aika paljon kokemusta lääkäreistä. Useimmat kokemuksista on ihan hyviä. Huonoimmat kokemukset on tulleet silloin, kun lääkärillä ei ole ollut hajuakaan siitä mikä minua vaivaa, mutta hän ei ole vaivautunut myöntämään sitä ja laittamaan lähetettä eteenpäin. Sairauteni on siksi harvinainen, että keskiverto tk-lääkäri törmää tähän ehkä kerran elämässään. Silloin on sitäkin tärkeämpää kuunnella potilasta, joka kumminkin on sairautensa kanssa jo vuosia elänyt.
Ikävää on ollut myös se, että lääkärit ovat koko ajan vaihtuneet. Hoitoani on pompoteltu yths-ihosairaala-sisätaudit-ihosairaala-hemapoli-yths-hemapoli-työterveys-terveyskeskus-aluesairaala... Aluksi siksi, kun ei tiedetty mikä on vialla, myöhemmin siksi että sairauteni on vakavan sairauden lievä muoto. Sairausnimikkeen puolesta hemapolille kuuluva, mutta vaikeusasteen puolesta hoito voisi olla terveyskeskuksessakin. (Paitsi että lääkitys vaatii erikoislääkärin kirjoittaman reseptin.) Tällä hetkellä olen onnellinen, kun vuoden ajan olen saanut käydä samalla lääkärillä!
Kun mä luin tän topicin otsikon, ajattelin että tässä puhutaan kuolemasta. Milloinkohan mä opin sen, että sairauttakin saa surra? Onko mulla oikeasti täysi oikeus olla surullinen siitä, että en koskaan ole terve? Saanko surra sitä, että koko loppuikäni joudun käyttämään erilaisia lääkkeitä, jotka ehkä estävät perheenlisäyksen? Saanko surra sitä että tietynlainen huolettomuus puuttuu: aina kun tulee mustelma, alan miettiä onkohan veriarvot persiillään?
No joo, tästä nyt tuskin oli Leenalle paljon iloa tai tukea, mutta avauduinpahan minäkin. Kiitos, Leena.
-
Nuo harvinaiset sairaudet ovat ongelma. Minulla on tauti, joka 50:llä muulla suomalaisella. Siis suurin osa lääkäreistä ei koskaan tapaa sellaista. Onneksi lääkärini on naapurini ja oli hänelle kunnia-asia selvittää se. Hän joutui harjoittamaan runsaasti lääketieteen opintoja, mutta taudilla on hyvä markkeri, jos osaa sitä hyödyntää. Lääkärini määritti taudin ja lähetti spesialistille. Tautiin löytyy täsmälääke ja hoito on kunnossa sen taudin osalta. Olen todella tyytyväinen lääkäriini, jolla vastaanotto on minulle aina auki. Vastapainoksi hoitelen heidän tietokoneet.
-
Mutta te kannatte minua, kuulkaa immeiset. Tuo lääkärin paniikkiinmeno on tuttua jos mikä - ja vaikeintahan on kun tuntee ja tietää täsmäölleen me tuntemukset toisella puolella pöytää. Sarai, kyllä saa surra. Sitä olen kääntänyt ja vääntänyt ja kaikkikin, on varmasti lupa avata ovi suruun, katsoa mitä siellä on, järjestää hyllyjä. On lupa surra, itkeä, ja on jopa todettu että itku on jollain merkillisellä tavalla terveellistä ihmiselle, ihminen on kuin rakennettu myös itkemään. Se oli niin tyrmäävä tieto että minult katosi kaikki paitsi tuo kupa --- kummallista kun on niin monet kerrat istunut ja sanonut että, se on nyt sallittua, ja ollut niin selvää että rietysti tottakai ihminen itkee... nenäliinapaketti kuuluu perusvarusteisiin.
Saa itkeä muutakin, työn menetystä, yksin jäämistä, sitä että lapsi aikuistuu ja muuttaa kotoa, läheisen sairastumista. Jeesus itki myös: Kuullessaan Lasaruksen kuolemasta, ajatellessaan Jerusalemin tulevaa kohraloa, ainakin silloin. Moni itkee jonkin valtiomiehen ent pressan surusaattoa katsellessaan, muistan kun joku sanoi itkevänsä oikeastaan kai omaa elämäänsä joka ajoittui tuohon Kekkosen aikaan suuresti... vähemmän hän urkkia itse asiassa... oli mies.
Luulen, että se on myös tie eteenpäin, itkettyjen surujen ei tarvitse sisältää katkeruutta. Jeesus ylisti murheellisia autuaiksi, olen kyllä pitänyt heitä onnellisina, he saavat lohdutuksen. Suru kai saa painautumaan vasten lujaa kalliota. "Sinä olet linnani ja turvapaikkani (Ps91) ja jokin ajatus jostakin (no taas ei löydy) jostakin toisesta ... joka puhuu siitä, mitä voi minulle lopultakaan bkukaan ihminen? Nämä lohdutuksen sanat pysyvät iankaikkisesta iankaiukkiseen
-
Suru on koettava tunne siinä missä ilo, riemu, rakkaus, pelko ja vihakin.
Suru on muuttunut monilla pitkän päälle vihaksi ja lopulta katkeruudeksi.
Itse lääkiten siihen eivät auta lääkkeet, pullo, kiukku eikä kävely. Sanoo mummi kokemuksen tutisevalla äänellä. Ainoa apu tulee ylhäältä. Rukoilu päivittäin ja sieltä saatu lohdullinen rauha vievät elämää eteenpäin. Tätä ei kai voi sanoa itselääkitykseksi, mutta oma osuus on tehtävä ainakin aluksi. Siitä se sitten alkaa hoitua.
...
Kiva Sarai kun taas ilmaannuit. Mites Leevi? Vieläkö se on kaverinasi? Meillä on jo ollut luovuttamisen aikaa, mutta vielä ei ole kyetty ratkaisua tekemään.
-
Apu suruun tulee ylhäältä, usein kai kuitenkin niin, että sieltä lähetetään asialle joku ihminen.
-
Apu suruun tulee ylhäältä, usein kai kuitenkin niin, että sieltä lähetetään asialle joku ihminen.
Useimmiten niin. Nyt auttoi pari lämmintä kädenojennusta täältä. Tämä voi kuulostaa kauhean hurskastelevalta, mutta ehkä vähän apua milloin on ollut jollekin katkera siten että on vähän syyn poikastakin, on edes yrittänyt rukoilla hänen puolestaan. Kyllä siitä on hartaus kaukana, se jos mikä on takkuavaa kuin mikä, ja siksi rukoilen silloin ääneen (ja mietin happamana että Luukkaassa sentään puhutaan siitä että tämä tuli ja pyysi anteeksi...mutta kun tiedän miten epäterveellistä on olla antamatta... ja silloin ehkä mieleen palautetaan yhtä ja toista anteeksisaatavaa, niin nolostuu ja kyllä tilanne muuttuu) - ja jos on hyvin surullinen, etsii raamatunkohtia joissa kiitetään.
On käsketty kiittää joka tilassa. Filippiläiskirje "kiitoksen kirje" on käsittääkseni kirjoitettu vankilassa. Ainakin mieli hiljenee.
Niitä kiitoskohtia on niin paljon, että vaikka ei ikinä muista missä ne on, niitä löytää vaivattomasti. Yöllä kun en saanut unta tämän takia, törmäsin kahteen psalmiin jotka olivat aika lähekkäin. Koska taidan olla perusvireeltäni hilpeä kuitenkin, en ole jaksanut lukea niitä, ankeuden perikuvia. Nyt luin. Epätoivoisen rukous ja siinä lähellää muutama. Vakuutuin entisestään siitä, että surut saa ja oikeastaan täytyisikin kohdata, itkeä ja surra. Olen kauhean väsynyt siihen, että saan niin usein kuulla ihan suoraa moitetta ja pahimmoillaan räyhäämistä sellaisesta jolle en mitään voi, ja jonka potilaat ovat kokeneet näin: "Mutta sittenhän tohtori ymmärtää, ja minä niin että kuilua minun ja potilaan välillä ei ole.
Mutta myös niin: Kerran tulee se hetki jona uuvun kantamaan sekä sairautta, että tuota moittimista. Jos se olisi se jotakin jonka voisin korjata - olen nyt sanonut sen satatuhatta kertaa jos... sitten ihminen kai pudottaa taakkansa ja sanoo: Kun. Ei siihen tarvitse liittyä katkeruutta kummastakaan, on vaikeammin sairaita, emme me osaa suhtautua luontevasti vammaisiin... sokeat sanovat että heille huudetaan kuin he olisivat kuurojakin, ja puhutaan kuin pikkulapsille, pyörätuolissa istuvia kohdellaan kuin älyllisesti kehitysvammaisia. Toisaalta tiedän meneväni mielelläni työhön jos siis taas jos tarjotaan, mutta alan saapua sille tolpalle jolla lukee KUN - ehkä selitän etten tule ja kerron syyn. .
-
Näin se usein taitaa olla: kun jostakin meistä löydetään yksi vika, häneen suhtaudutaan kuin monivammaiseen, pahimmillaan kaikessa vajavaiseen. Kerran näin valokuvan afrikkalaisen laitoksen seinästä, jossa luki: Jokainen on jossakin hyvä eikä kukaan osaa kaikkea. Se on hyvä muistolause.
Neil Hardwickin legendaarisessa Sisko ja sen veli -jaksossa tarjoilijan jälleen ohittama CP-asiakas totesi kapakan terassilla: -On se hyvä, kun kuurosokeillekin on työpaikkoja.
-
Kimurantti tunnekokemus (ainakin näin äidille) on se kun ainokainen lapsi on lähdössä pesästä. :039:
Se on niin - ihanaa, kun oma pieni on päässyt omille siivilleen ja pärjää. :eusa_clap:
- haikeaa, kun mukava juttukumppani ja monien mukavienasioiden jakaja lähtee pois. :'(
- vaikeaa, kun ei voi koko ajan olla huolehtimassa. :107:
-
Henkisesti raskasta ja fyysisesti voimia vaativaa on myös kuopuksen kouluun lähettäminen. Nyt ei ole perheessä enään sitä pientä. Seurakunnan ryhmätkin etsitää varhaisnuorten otsikon alta. Ei ekaluokkalainen tietänkään vielä kovin iso ole, mutta kuitenkin oli äidillä tippa linssissä kun poikaa kouluun saattoi :'(
-
Kimurantti tunnekokemus (ainakin näin äidille) on se kun ainokainen lapsi on lähdössä pesästä. :039:
Se on niin - ihanaa, kun oma pieni on päässyt omille siivilleen ja pärjää. :eusa_clap:
- haikeaa, kun mukava juttukumppani ja monien mukavienasioiden jakaja lähtee pois. :'(
- vaikeaa, kun ei voi koko ajan olla huolehtimassa. :107:
Pääset siitä parhaiten yli, kun tiedostat surevasi asiaa ja myönnät sen, etkä ole olevinasi asian suhteen kauhean cool. Myöhemmin huomaat, että on mukavaa, kun ainokainen tulee taas käymään kotona. Kaikkeen tottuu ja pääasia, että tietää, että hän on onnellinen.
-
Tuli vielä mieleeni semmoinen asia, että se joka osaa ja uskaltaa surra, osaa myös iloita täysillä. Jos pelkää suremista ja yrittää hukuttaa sen johonkin muuhun, niin silloin ei pysty myöskään iloitsemaan täysillä.
Tulipa mieleeni entinen saksan kielen opettajani, jolla oli hymyillessäänkin naama niin kireällä, että hirvitti katsellakin semmoista.
-
Mietin jo olisiko aloittaa tunnetopic, edellinen sai toisiin mietteisiin. Esimies oli käynyt yksikössä kysymässä mikä siinä' Leenassa nyt yhtäkkiä on vikana - vastassa eeehehei... eihän me... mehän vaan... siis ihan oikeeasti...
nyt minä kelpaankin - se ei ole totta. Se ei ole totta. He pelkäävät sanoa sen niin korkealle taholle. Vähän katkeroittaa.
Kävin kaupassa ja muistelin joskus kuultua laulua:
Synnin yön ja kärsimykset voittaa ristin rakkaus.
Sydämissä särkyneissä syttyy toivo, uskallus.
Moni tuttu on ihmetellyt sitä, miten minä aina "putoan jaloilleni". Tunnespesialistimme Jampe nyt varmaan selittää: Minun mieleeni tuli, että jos olen kristitty, ei minulta oteta pois mitään mikä ei tapahtuisi muillekin yhtä ,mahdollisesti. Mutta minua auttaa käsittelemään tunteita tietty monipuolinen Raamatun ohje samastua Jeesukseen. Seurata häntä ilman värinöitä.
Olisko mitään.
Se mihin ihmiset tavallisesti solmuuntuvat, ovat tunteet: Viha, raivostuminen, minä-en-siedä, yrjöt, ennen muuta katkeruus. Viha ja katkeruus yhteen linkitettynä.
Heitetään nyt psykiatri kehiin vielä kerran: Niiden kanssa ihminen ei oikein selviä. Musiikkipuolelta tunnen tyyppejä jotka käyvät kunnianloukkoausoikeudenkäyhntejä tapahtumista vuodelta 1984! On menneet osakkeet, veneet, mökit, kun on palkattu asianajaja toisensa jälkeen. Kun totesin että tarkoituksenm ukaista olisi rauhoittua, niin ne oli kai sitten "tunteita" - tarkouitus oli esittää että jarrutetaanpas nyt kokonaan... mutta ehkä hän kertoo, miten nyt sitten olen kristitty ilman tunteita? Ihminen jolta puuttuu kokonaan tämä psyykkisen elämä'n elementti, on usein varsin vaikeasti häiriintynyt. On täysin luonnollista olla nyt sekä harmissaan - mikä juttu tuo on, että ei uskalleta sanoa samaa ylilääkärille kuin minulle soittaa kotiin - suutyuksissaan - ja silti, totuus on tämä, minut on nostanut joka kerran jaloilleni se ristin rakkaus, joka myös velvoittaa. Toisaalla puhutaan pelastumisen hyväksi tehtävistä teoista. Eiköhän anteeksianto ole varsin tärkeä. Siihenkin linkittyy erinäisiä tunteita. Tärkein ja suurin on samastuminen, pyyntö, että itse osaisi nyt rakastaa, kuten itseä on rakastettu. Hirrrrmuisen suuri kutsumus värinän kera? Höpön höpön. Ei tässä huushollissa ainakaan. Yritys selvitä kuiville taaas kerran, meno huomenna idioottiin tilanteeseen joo me tarkotettiin muttei me tasrkotettu - siis mitä? Tiedän jo: Saamaan haukut siitä että "kantelin esimiestasolle".No että pomo saa tiietää? Kun määräyskirjat kirjoittaa se pomo... Ja sitten taas soittamaanm pomolle sillä minun kanssani ei voi pelata kuin avointa peliä.
Jampe - miten tässä oltaisiin oltu ilman tunteita? Nyt en enää käsitä. Joo olen itkenyt!!! HIRRRVEÄÄ!!!!!
-
Yllättävän koulutetuillakin ihmisillä (joskus tuntuu, että varsinkin heillä) on jokin alkeellinen pelko siitä, että poikkeavuus tarttuu. Vältellään eri tavalla 'vasenkätisiä' eikä sanota ääneen, että pelätään. Pelko näyttäytyy sitten äkäisyytenä. Ihminen on kinkkinen otus. Surullista.
-
Yllättävän koulutetuillakin ihmisillä (joskus tuntuu, että varsinkin heillä) on jokin alkeellinen pelko siitä, että poikkeavuus tarttuu. Vältellään eri tavalla 'vasenkätisiä' eikä sanota ääneen, että pelätään. Pelko näyttäytyy sitten äkäisyytenä. Ihminen on kinkkinen otus. Surullista.
Luulen joidenkin hankkineen sen koulutuksensa osatakseen välttää vaaroista suurinta, kuolemaa, ja se koskee kenellä mitäkin, kuka on mitäkin vaaraksi kokenut! . Kun olin ensimmäisellä psykan luennollani, sanoi Esko Varilo: Tarkastelkaapa taustaanne. Sieltä löytyy joku joka on ollut vakavasti sairas. Te olete täällä siitä syystä. Kukaan ei vastustanut sanallakaan. Kuusi vuotta tiiviintiivistä opiskelua auttoi monia käsittelemään tämän jotenkin. Puhutaan "kandintaudista", hypokondriasta eli luulosairaudesta, joka vaivaa jossakin vaiheessa sitä kuutta vuotta. Muistan sen. Kun säntäsin hysteerisenä poistattamaan hyvänlaatuisia luomia, kysyi lääkäri ironisena: Patologiaa vai kirurgiaa? Se menee meiltä ohi jos annamme sen tulla ja mennä, eli eläydymme sairauteen ja sairastamiseen, sillä tuo minimivalmistumisaika on riittävän pitkä, ja me naureskelimme sille itsekin samalla kun olimme ihan tosissamme. Oletettavasti se ja siihen suostuminen auttaa ammattiin valmistumisessa.
Huomenna on kohdattava täysi kauhu: Sekä se, etten suostunut pelaamaan peliä jossa valittaen sanon esimiehelle etten mil-lään jak-sa teh-dä työ-tä, olen niin sairas niin sairas, kun se ei ole totta, että ihmiset, jotka tätä tahtoivat, jotka tulivat nolatuiksi, ja sitten se että en muutenkaan saisi mennä... minua pelottaa. Pomomies uskoo kyllä minua, ei siinä mitään, ja meidän välit on maailman parhaiten OK, mutta hänellä ei oikeasti ole aikaa hypätä siellä sivutoimipisteessä hoiturien passaripoikana, minä tiedän sen, ja sen tähden tämä onkin niin kamalaa. Jos en tietäisi hänellä olevan nyt jo liikaa hommia, sanoisin tylysti että eipä väkisin. Loppujen lopuksi ne taitavatkin olla hyvät tunteet, jotka vetävät ihmisen solmuun: Tekemään paljon suurempia uhrauksia kuin minä nyt, kestämään kärsimystä toisten puolesta, tässä riittäisi pelkkä tunteettomuus, ja minun ei tarvitsisi piitata pennin edestä mistään.
Mietin yhä tätä. Jos ihminen antaa elämänsä siten, kuin virressä joka on minun teemanani ja oli sen kirjoittajan koko elämän teema: Hän ei ole itsensä oma, vaan Jumalan, ei enää voi valita tietään. Silloin se lähimmäisenrakkaus on johdatus joka joskus ihan selvästi tien näyttääkin. Mainittakoon, että sama mies sanoi: Jumala vihaa haaveilijoita. [/b]
-
Toivottavasti, Leena, sinulla oli hyvä päivä, parempi ainakin mitä aavistelit.
----
Etenkin tänään on surutopicin ylivoimainen ykkönen tämä foorumi.
Olen mikä olen, mielestäsi oikeassa tai väärässä, ihan sama. En voi sille mitään etten ymmärrä miksi täällä, tai missä muualla vastaavassa paikassa tahansa, pyritään leimaamaan ja vesittämään kyseisen 'yhteisön' periaatteita ja ajatusmaailmaa. Ihan pöhkö lause mutta en ees välitä muotoilla.
Ihan oikeesti voin pahoin, ainakin henkisesti ja melkeinpä myös fyysisesti.
(http://www.cosgan.de/images/smilie/traurig/k035.gif)
-
Oli! Juuri heräsin päikkäreiltä, oli pakko nukkua - ts sammuin. Luin yön Raamattua, oli hyvin erikoista kuinka se lohdutti. Siellä on tainnut olla kiistaa - meninkin vahingossa seitsemäksi ja ensimmäinen joka porhalsi siihen sanoi että kuule potilasat tarvitsee sinua. Oli yöllä ollut miekessä kaikenlaista, ja tuntui etten pysty aloittamaan työtä, tarvitaan joku hirveä kuka-sanoi-mitä - käsittely (josta kaikille olisi tullut puoleksi vuodeksi paha olo) Ei mitään - olin ehkä vähän hiljaisempi mutta niinb on jotkut aina lomalta palatessa. Tosin 2 oli sairaana, mutta perusvire oli että aletaas töihin.
Yö oli vielä vaikea
"Illalla on vieraana itku, aamulla ilo".
Kerro minul mistä sinulla on surua, mielelläni nyt kuuntelen.
"KUn on myötäsukaan, Jumalaa ei huomaa, Häntä ei tarvitse, mutta surussa Hän puhuu äänekkäästi ja kärsimyksessä suorastaan huutaa". Minul on joskus tullut ikävä olo, Jumalaa on vaadittu kunnioitettavaksi niin että on pidetty suorastaan hävyttömänä pilkkana siitä puhumista että tämä nyt meidän elämäämme... ne oli Moosekset ja Eliat ja Simon Pietarit silloin kauan sitten... on siis suorastaan rauvostuttavaa tunteilua, Jumalalla on sitäö ja on tätä sinua varten.... Tuskin on. Mutta miten perustellaan tänmä, että Hän oli joskus kovasti läsnä mutta nyt lähinnä evankeliumikirjassa jota tulee kantaa kansan suudeltavaksi - tai Corpus Christi - kulkueessa...jota kansa ihailee... ja tämä ei ole ekumenian tallomista... nyt on ihan kurja olo niinkuin aina kun valvoo yöllä ja nukkuu päivällä. Silti. En unohda, en olisi pystynyt rauhoittumaan itsekseni niin nopeasti, enkä ajattelemaan koko asiaa yksin ja avutta. Minä sain apua, ja tiedän nyt, että meni huominen miten hyvänsä, saan silloinkin. Ei mitään "toivon" eikä mitään hiivatin värinöitä, Miksi tuossa pitäisi olla suuria tunteita ja värinöitä >:(
-
Basson lähtöä odotellessa .
Koiran ballaadi:
Minä koirana yksin kuljen
alas laaksohon tummenevaan,
metsä ylläni korkea kaartuu
ja tuuli sen laulua soi.
Ruohon korrelle kyynel viipyy
sille kuunsäde loistonsa tuo,
minä tähtien alla taas kuljen,
ei kauniimpaa olla voi.
Minä katselenylhäälle pilviin
ja tahtoisin lentää pois.
Mieli siivet selkääni laittaa
minut kanssaan se kuljettaa.
Yön yltä hämärä haihtuu,
aamun kirkkaus lämpönsä luo.
Minä kuuntelen metsän ääntä,
se minulle soi ja se soi.
Yön yltä hämärä haihtuu,
aamun kirkkaus lämpönsäluo.
Minä haistelen metsän tuulta,
ja se soi ja se soi.
laulu näytelmästä Fedja-setä, kissa ja koira.
Basso menee yli virran maanantaina 30.8. 13 v. 10 pv. iässä
-
Hyvää matkaa taivaallisille sorsastusvesille! Kerttukin ottaa osaa, vaikka ei Bassoa tavannutkaan.
-
Koirien taivaaseen!
-
Eläinten hautausmaa Helsingin keskuspuistossa sijaitsee Metsäläntieltä etelään. Se on mäellä, jossa lenkkeilijöiden reitit risteävät. Olen käynyt sielä usein lenkillä. Eläinten hautausmaalla näkee, kuinka tärkeitä kumppaneita koirat ja kissat ovat olleet isännilleen ja emännilleen. Siellä on hautoja, joilla on aina tuoreita kukkasia. Surutyötä tehdään pitkään. Ja koiran tai kissan muistoa kunnioitetaan. Paljon nähdään vaivaa entistä lemmikkiä muistellessa. Hautausmaa ei ole keskustan lähellä, se on noin 4-4,5 kilometrin päässä keskustasta. Hautausmaalla on syksyllä kynttilöitä. Mäkeä ylös kiivetessä näkee kaukaa kynttilöiden kajon.
-
Kukkia, luita ja linnunlaulua Basson viimeiselle matkalle! Ihana koira! T. Mami perheineen
-
Basso menee yli virran maanantaina 30.8. 13 v. 10 pv. iässä
13 kertaa 7 on 91, joten Basso on jo todella vanha. Sillä on varmasti ollut hyvä koiran elämä ja nyt se pääsee pois elämästä kyllänsä saaneena. Koira on perheenjäsen ja sen menetys on oikeasti surullista. Sure, Riitta-mummi ihan rauhassa Bassoa, niin ei jää sisälle mitään möykkyjä kummittelemaan. Minäkin rakastan koiria otan osaa suruusi!
toivoo Pirska
(http://cosgan.de/images/smilie/tiere/n020.gif)
-
Voimia sinulle Riitta-mummi. On varmasti vaikeaa nämä viimeiset päivät ja surua riittää vielä pitkään sen jälkeen.
Lämmöllä muistamme Bassoa.
-
Uskoisin, että olisi jokin paikka johonka koiratkin pääsee. 13000-14000 vuotta me olemme olleet koirien kanssa. Otan osaa.
-
Uskoisin, että olisi jokin paikka johonka koiratkin pääsee. 13000-14000 vuotta me olemme olleet koirien kanssa. Otan osaa.
Basso menee koirien taivaaseen. Siellä on aina maukkaita ja mehukkaita luita. Siellä Basso odottaa emäntäänsä.
Sitten menevät emännän kanssa yhdessä taivaaseen.
-
Miksi tällä foorumilla luvut näyttävät puhelinnumeroilta ja niiden edessä on Suomen lippu?
-
Tulee näinä päivinä kolme ja puoli vuotta äitini kuolemasta. Toimin hänen omaishoitajanaan viimeiset viisi vuotta ja nyt ajattelin niitä aikoja ja hänen poismenoaan. Hautajaisten jälkeen hautaustoimisto lähetti joensuulaisen kanttorin ja psykoterapeutin, Raul Soisalon levyn Muuttolintusen tie. Siinä on paljon tosikauniita kappaleita, joista yhden laitan tähän. Tämä sopisi minusta hyvin avioparien yksin jäävälle puolisolle lohdutukseksi.
http://www.youtube.com/watch?v=9Ew7WSNZGNQ
-
Miksi tällä foorumilla luvut näyttävät puhelinnumeroilta ja niiden edessä on Suomen lippu?
Kuulostaa siltä niinku ois Skype syyllinen... Ja Skypen asetuksista sen sai jotenki muutettua ettei se kuvittele kaikkia netistä numeroita puhelinnumeroiksi...
-
Ahaa, no meillä onkin laitettu Skype tähän. Hyvä tietää.