Minusta vaikuttaa siltä että koko usko/uskominen on pelkkää itsensä kimpussa piehtaroimista. Näin ainakin, kun kuulee miten vaikeaa uskomisen asiasta monesti yritetään tehdä. Olisi paljon parempi ettei koko asiasta saisi puhua mitään. Silloin ehkä huomio kiinnittyisi omasta uskomisesta (ja sen laadusta) enemmän uskon kohteeseen=Kristukseen ja evankeliumiin. En voi sille mitään että usemmiten minua suorastaan etoo uskomisesta puhuminen.
Olen kanssasi samoilla linoilla, että ylpeyden peikko vaanii, kun uskosta puhutaan. Siitä ei pääse mihinkään, että ylpeyden peikko on aika etova tapaus, jos sen onnistuu näkemään. Yleensä tämä peikko pukee näkymättömyyden viitan ympärilleen, jottei sitä nähtäisi.
Ylpeuden peikolla on kaksoisveli, jota kutsutaan lempinimellä "nöyryyden peikko". Silläkin on samat tavat ja kujeet, kuin veljellään. Ylpeyden peikkojen sukuun sekin kuuluu. Tämän kaksoisveljen uhreja ovat ne, jotka tietoisesti välttävät uskosta puhumista, jotta eivät lankeaisi tämän ensiksimainitun peikon syliin. He ovatkin hyvää riistaa tälle kaksoisvelipeikolle.
Suo siellä, vetelä täällä. Samaa ylpeyttä tihkuvat molemmat veljekset, kääre vain on erivärinen.
Ylpeys vaanii yhtä voimakkaasti oikealla, kuin vasemmallakin.
Toisella puolen se on vain ovelammin naamioitu: nöyryyden kaapuun.
Tunnen nämä molemmat peikot kovin hyvin, joten omasta kokemuksesta puhun, en vain arvaile ja heitä kevyitä veikkauksia ilmaan.