Kuollut ja elävä usko

[vaivattu sielu]

Erään henkilön teesejä kuolleesta ja elävästä uskosta:

Jokapäiväisessä elämässä joutuvat vierekkäin usein kuollut ja elävä usko. On opettavaista asettaa nämä kaksi rinnakkain.
Kuollut ja elävä usko ovat eri syntyperää. Kuollut usko on ihmisen teko. Siihen "ruvetaan" joko omasta halusta tai muiden yllytyksestä.       Omilla keinoilla sitä vahvistetaan ja ylläpidetään.
Elävän uskon vaikuttaa Jumala niissä, jotka eivät itsestään löydä uskoa, eivät itsestään voi uskoa ja Jumala vahvistaaelävän uskon koetuksissa ja vaivoissa.
Elävä usko on Jumalan työ. Ainoastaan Jumala voi elämää luoda.
Kuolleen uskon paikka on päässä, elävän uskon paikka on sydämessä.
Kuollut usko on aina voitolla; elävä usko on enimmin tappiolla, vaikkaKristuksessa voittaja.
Kuollut usko luulee jo voittaneensa synnin; elävä usko epäilee synniksi sitäkin, mikä ei syntiä ollut.
Kuollut usko omistaa Raamatun makeat lauseet ja sanoo karvaista; eivät ne ole minua varten.
Kuollutta uskoa ei mikään vaivaa, elävä usko kärsii pimeyttä, kuivuutta, ahdistuksia, vaivoja ja se  usein aivan uupumaisillaan, kunnes Herra sen jälleen vahvistaa.
-------------------------
Miten foorumin väki mieltää näitä teesejä tänä päivänä?
- Onko aika tehnyt niistä vanhentuneita ja jo aikansa eläneitä?
- Voidaanko tällaiset ajatukset tänä päivänä heittää romukoppaan ja lähteä uusien tuulten kuljettamaksi; uusine tarpeineen ja uusien teesien saattelemana?
---------------------------
Ottakaa kantaa! Keskustelkaa!  
---------------------------            
En paljasta vielä tässä vaiheessa henkilöä, enkä lähdettä.

[Atanasia]

Kuolleen uskon paikka on päässä, elävän uskon paikka on sydämessä.

Tämä teesi ainakin kolahti heti :oops:

[Hölkänen]

Hyviä ja aina ajankohtaisia lauseita! Ei ole romukopassa niiden paikka. Erityisesti pidin näistä:

Kuolleen uskon paikka on päässä, elävän uskon paikka on sydämessä.

Elävän uskon vaikuttaa Jumala niissä, jotka eivät itsestään löydä uskoa, eivät itsestään voi uskoa ja Jumala vahvistaa elävän uskon koetuksissa ja vaivoissa.

Itse kyllä miellän elävän uskon myös ajassa eläväksi. Pyhä Henki uudistaa seurakuntaa ja meitä jokaista tänäänkin.

[B.H.S]

Elävän uskon vaikuttaa Jumala niissä, jotka eivät itsestään löydä uskoa, eivät itsestään voi uskoa ja Jumala vahvistaaelävän uskon koetuksissa ja vaivoissa.

Minä joka pyrin Jumalan luo, alan parannella itseäni. Minä yritän kelvata ihmisille ja Jumalalle, se on minusta luonnollista. Mutta sitten tulee vastaan vastoin käymiset ja epätoivo.
Mitä enemmän yritän olla hyvä, sitä enemmän teen väärin, käyttäydyn itsekkäästi ja ahdistun enemmän ja enemmän ja sitten saa vallan, ajatus: "Minusta ei ole tähän."

Minä suren, häpeän ja viha itseäni sekä muita ihmisiä. Minä epäonnistuin omin voimin. Tuskissani huudan niin kuin vanki Tuomariltaan, armahdusta, Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan rakkautta.
Tämän jälkeen en halua osoittaa ihmisiä, ei lyödä tai kivittä heitä, vaikka he olisivat epäonnistuneet elämänsä tahtomattaan tai tiedostamattaan, omaa heikkouttaan niin kuin minä.

Vaan tukea, ymmärtää ja kuunnella heitä.  Rakkaus ja anteeksiantamus, mikä kuuluu meille kaikille riippumatta siitä, onko minulla tai sinulla voimaa elää synnitöntä elämää.

[peterski]

b.h.s, hyvin kuvailit

[Salis]

Yksinkertainen vastaus:

Mikä minä olen toisen uskoa mittamaan, kun omanikin on
heikko?

[Jampe]

Minäkin kyllä olisin Saliksen kanssa vähän samoilla linjoilla.  Tuossa aloituksessa oli ihan hyviäkin ajatuksia, mutta periaatteessa minusta jottelu kuollen ja elävän uskon välillä on hyödytön ja ennen kaikkea mahdoton tehtävä.

Toisen uskosta en voi mennä sanomaan mitään, se ainakin on varmaa.

Lähes yhtä varmaa on että omastakaan "uskosta" on vaikeaa sanoa mitään mikä olisi kovin totuudenmukaista.  Miten ja millä kriteereillä sitä voisi arvioida sitten milloin usko on elävää/kuollutta?

Sitä olen aina kysellyt, miksi ylipäätäänkään pitäisi painiskella oman tai toisten uskon laadun arvioimisessa?  Eikö se armo riitäkään jos usko ei ole jotain tietynkaltaista?

[Pirska]

Kuollut usko on aina voitolla; elävä usko on enimmin tappiolla, vaikkaKristuksessa voittaja.
Kuollut usko luulee jo voittaneensa synnin; elävä usko epäilee synniksi sitäkin, mikä ei syntiä ollut.

Tästä tuli mieleeni yksi esimerkki. Minä löydän itsestäni fariseuksen liian monta kertaa istuessani kirkossa. Käyn siellä useammin kuin ihmiset keskimäärin, osaan messut ulkoa, olen vienyt sinne lapsianikin j.n.e. Suorastaan pakahdun siellä omahyväisyyteeni kun vertaan itseäni niihin publikaaneihin, jotka eivät käy koskaan kirkossa.

Sitten kun luen jotain Väinö Malmivaaran tekstiä, minulle tulee synnintunto. (Mahtaako sitä sanaa saada enää käyttää sen enempää kuin synti-sanaakaan.) Synnintunnon seurauksena huomaan, että tarvitsen armoa eivätkä minun omat tekoni todellakaan riitä pelastukseen.Jostain syystä nykyajan saarnoista tai seurapuheista ei ainakaan minulle tahdo tulla koskaan synnintuntoa. Lieneekö vika kuulijassa?

[/b]

[B.H.S]

’Sinulla voi olla monta hyvää puolta, mutta kuitenkin voi puuttua yksi, joka voi saada sinut menemään murheellisena pois Kristuksen luota. Et milloinkaan ole myynyt kaikkea, mitä sinulla on, et milloinkaan ole luopunut omasta vanhurskaudestasi jne’
(Thomas Wilcox: Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta, Kirjaneliö v. 1979, s. 36,37).

Kuollutta uskoa ei mikään vaivaa, elävä usko kärsii pimeyttä, kuivuutta, ahdistuksia, vaivoja ja se  usein aivan uupumaisillaan, kunnes Herra sen jälleen vahvistaa.

Ei vain se, että ikävöidään tuttava armoa. On myös päästävä siitä nauttimaan. "Minä neuvon teille lyhykäisen tien, jos se teille kelpoo: kaikki ne omantunnon kanteet, jotka teidän päällä ovat seisoneet, niin hyvin taudin hourauksissa, kuin selvänä ollessa, ne työnnä sen persoonan eteen, joka ristin päällä huusi viimeisillä hetkillä: 'Nyt on kaikki täytetty'. Mikä on täytetty? Jona päivänä se suurin syntinen tuloo hänen tykönsä ei pidä hänen syntiänsä muistettaman, enemmän kuin ryövärin ristin päällä ollessa" .

"Koska tietos ja taitos ei anna sielun rauhaa, aseta Vapahtajan kaikkinäkevyys ymmärrykses silmäin eteen sisällisen ikävöimisen kanssa; äläkä lakkaa tästä kilvoituksesta, ennenkuin saat salaisen ja sisällisen rauhan Vapahtajalta: nyt tohdin omistaa Kristuksen auttajakseni" .

http://www.teolinst.fi/luennot/files/op011121.html

[vaivattu sielu]

Sitten kun luen jotain Väinö Malmivaaran tekstiä, minulle tulee synnintunto. (Mahtaako sitä sanaa saada enää käyttää sen enempää kuin synti-sanaakaan.) Synnintunnon seurauksena huomaan, että tarvitsen armoa eivätkä minun omat tekoni todellakaan riitä pelastukseen.Jostain syystä nykyajan saarnoista tai seurapuheista ei ainakaan minulle tahdo tulla koskaan synnintuntoa. Lieneekö vika kuulijassa?

Eräs monen tutema rovasti (körttisiä) mainitsi eräässä seurapuheessaan hiljattain: "Tänä päivänä ei saa enää puhua synnistä, synnintunnosta, uudestisyntymisestä, eikä pelastuksesta. Armosta voi toki puhua tietyin varauksin".
Tuli mieleeni, että silloin kun korotan Kristusta, nämä kaikki asiat tulevat esiin ilman, että mainitsen itse niitä, koska Kristus on  tuonut ne esiin aivan erikoisella tavalla.

[Jampe]

Minusta vaikuttaa siltä että koko usko/uskominen on pelkkää itsensä kimpussa piehtaroimista.  Näin ainakin, kun kuulee miten vaikeaa uskomisen asiasta monesti yritetään tehdä.  Olisi paljon parempi ettei koko asiasta saisi puhua mitään. Silloin ehkä huomio kiinnittyisi omasta uskomisesta (ja sen laadusta) enemmän uskon kohteeseen=Kristukseen ja evankeliumiin.  En voi sille mitään että usemmiten minua suorastaan etoo uskomisesta puhuminen.

[karjalaisenkyösti]

Minusta vaikuttaa siltä että koko usko/uskominen on pelkkää itsensä kimpussa piehtaroimista. Näin ainakin, kun kuulee miten vaikeaa uskomisen asiasta monesti yritetään tehdä. Olisi paljon parempi ettei koko asiasta saisi puhua mitään. Silloin ehkä huomio kiinnittyisi omasta uskomisesta (ja sen laadusta) enemmän uskon kohteeseen=Kristukseen ja evankeliumiin. En voi sille mitään että usemmiten minua suorastaan etoo uskomisesta puhuminen.

Olen kanssasi samoilla linoilla, että ylpeyden peikko vaanii, kun uskosta puhutaan. Siitä ei pääse mihinkään, että ylpeyden peikko on aika etova tapaus, jos sen onnistuu näkemään. Yleensä tämä peikko pukee näkymättömyyden viitan ympärilleen, jottei sitä nähtäisi.

Ylpeuden peikolla on kaksoisveli, jota kutsutaan lempinimellä "nöyryyden peikko". Silläkin on samat tavat ja kujeet, kuin veljellään. Ylpeyden peikkojen sukuun sekin kuuluu. Tämän kaksoisveljen uhreja ovat ne, jotka tietoisesti välttävät uskosta puhumista, jotta eivät lankeaisi tämän ensiksimainitun peikon syliin. He ovatkin hyvää riistaa tälle kaksoisvelipeikolle.

Suo siellä, vetelä täällä. Samaa ylpeyttä tihkuvat molemmat veljekset, kääre vain on erivärinen.
Ylpeys vaanii yhtä voimakkaasti oikealla, kuin vasemmallakin.
Toisella puolen se on vain ovelammin naamioitu: nöyryyden kaapuun.

Tunnen nämä molemmat peikot kovin hyvin, joten omasta kokemuksesta puhun, en vain arvaile ja heitä kevyitä veikkauksia ilmaan.

[karjalaisenkyösti]

Nyt en ole varma, mutta kun olen ylpeyden peikko1:n sylissä, minusta on näyttänyt siltä, että meillä sylissä olijoilla on yleensä ollut tapana kummeksua sen kaksoiveljen sylissä istuvia ihmisiä ja ihmetellä heidän motiivejaan.

Kun olen sen kaksoisveljen sylissä, minusta on näyttänyt siltä, että me sylissä olijat kummexumme sen peikko1:n sylissä olijoiden motiiveja.

Asiaa tarkemmin ajateltuani, olen tullut siihen tulokseen, että molemmat ryhmät ovat oikeassa kummeksumisiensa kanssa.
Totuus siis olisi molempien ryhmien yhdistetty näkemys.
Harvoin kuitenkin tulee törmättyä kehenkään, joka yrittäisi yhdistää näitä kahta kummeksuvaa näkökantaa.

[B.H.S]

Harvoin kuitenkin tulee törmättyä kehenkään, joka yrittäisi yhdistää näitä kahta kummeksuvaa näkökantaa.

Huom.pyrkii.
Ylpeys on useimpien inhimillisten vaikeuksien perussyy, pääeste todelliselle edistymiselle.
Ylpeys vaanii meitä esittäen vaatimuksia itsellemme ja muille emmekä voi kohdata niitä käyttämättä väärin Jumalan antamia vaistojamme.

Kun turvallisuudentarpeesta, yhteiskunnallisesta sijoittumisesta (esim. vaikka erilaiset Internet foorumit, työelämä, asuinympäristö jne.)vastavirtaan kulkemisesta, mielistelystä tai sukupuolivietistä tulee elämämme päätarkoituksia.
Silloin ylpeys tulee kuvaan oikeuttamaan liioittelumme.
 :-k
___________________________________________________________
Mutta, mutta, minä saatan saavuttaa ”tämän päivän nöyryyteni” vain siinä määrin että kykenen välttämään vaipumisen syyllisyyden ja kapinallisuuden suohon ja toisaalta hairahtumisen sille alueelle, jolle on siroteltu ylpeyden kolikoita. Tällä tavoin voin löytää näiden äärimäisyyksien välistä kulkevan nöyryyteen, johtavan valtaväylän ja pysyä siellä.
Juuri sen vuoksi jatkuva itsetutkistelu Jeesuksen Kristuksen ristin juurella, saattaa ilmaista, milloin olen eksymässä tieltäni.
Siksi se kuuluu minun päivittäiseen piehtaroimiseen uskon/uskomisen kimpussa.
Yksinkertaista mutta totta.
ps.Mielipide keskustelupalstoista. B.H.S  kirjoitti. 16.05.2009 11:46.
Tutustun, tutkin ja kuuntelen.

Nyt on hyvä lähtee kesä tauolle foorumilta.
Sitten elonkorjuun jälkeen katsotaan mitä on ”äijä” saanut itselleen tutkimusmatkaltaan eväitä. :sunny:  

[Jampe]

Tuo ylpeys o ntietysti yksi, mutta en nyt aivan tarkoittanut sitä vaan ylipäätään oman uskonsa kanssa ottelemista. "Uskon pitää olla sitä, uskon pitää olla tätä" ...

Sitten tuskissaan painiskellaan sen kimpussa, että onko se minun uskoni nyt sitten riittävästi sitä taikka tätä. vaatimusten tielle kun lähdetään niin vaatimuksia riittää. Ja minusta vaatimusten tiellä otetaan ensimmäinen askel jo silloin kun aletaan pohtimaan ja jaottelemaan millaista uskon pitäisi olla. Ei se ole mitään vapaata uskomista!  Vapaasti uskominen tarkoittaisi minun nähdäksewni jotain sellaista ettei tarvitsisi uhrata ainuttakaan ajatusta sille miten hyvin tai huonosti onnistun uskomisessani. Tuskinpa Jumalankaan tarkoitus on evankeliumia lahjoittaessaan ollut että aletaan täin kanssa n...ssimista harrastamaan siitä millaisella uskon laadulla uskotaan. Eikö tämän(kin) pitäisi olla yhtä yksinkertaista niinkuin kuka tahansa uskoo ettei punaisia päin saa kävellä ja sitten ei kävele!  Eihän siinäkään pysähdytä miettimään että millähän tavalla minä nyt tämän uskon, kuolleellako vai elävällä uskolla...

Mutta annas olla kun ruvetaan hengellisistä puhumaan, kyllä analyysia riittää ja asia tulee niin vaikeaksi ettei ole mikään ihme että ylivoimaisesti suurin osa käy jatkuvaa jaakobinpainia uskomisensa kanssa. Eräänlaista piilo-omavanhurskautta sekin!