Vanhan katolisen perinteen mukaan kuolemansynnit ovat sillä lailla vakavampia kuin muut synnit, että niiden vallassa ihminen on tosiaan jonkinlaisessa kadotuksen "tilassa", niin kuin Penakin tuossa puhui. Kuolemansynnin tilassa ihminen on syvimmältä olemukseltaan kadoksissa, hukassa, ja minusta se on sosiopsykologisestikin ihan pätevä ajatus. Jokin asenne tai tunnepuolen jumittuminen näivettää ihmistä niin, että hän ohenee ja laimenee, kunnes alkaa edustaa vain tuota tuhoavaa ominaisuuttaan. Itselleni ainakin tämä kuolemansynnin käsite on hyödyllinen.
Tilan pysyvyydestä ollaan kaiketi montaa mieltä, mutta eivät katolisetkaan taida uskoa, että kuolemansynti olisi sinänsä lopullisesti kadottava. Minua lohduttavat usein ystäväni sanat, jotka hän sanoi minulle, kun olin kauhean vihan, pelon ja pettymyksen vallassa ja pelkäsin katkeroituvani: "Ihminen voi joka päivä tarkistaa suuntaansa, pienissä asioissa. Aina voi miettiä uudestaan, jokaisen valinnan kohdalla. Pikku hiljaa voi päästä eteenpäin." Tämä oli sopusoinnussa sen kokemuksen kanssa, että Jumalalla on oma aikataulunsa, jolla hän hoitaa ihmistä. Kasvaminen on hidasta ja kipeää.
Perinteiset seitsemän kuolemansyntiä ovat kateus, viha, epätoivo, irstaus, mässäily, ylpeys ja ahneus.
Katsoin Wikipediasta, mitä mieltä siellä ollaan aiheesta, ja kovasti erilaista tulkintaa tuli. Aika mekanistinen näkemys on siellä. Itselleni tämä syvyyspsykologinen tulkinta on uskottavampi.
