Olin eilen teatteri Takomossa (Helsinki) katsomassa Kokkolaan sijoittuvaa näytelmää Ihmeellinen armo. Syövästä ihmeparantunut mies ryhtyy vetämään ev.lut. seurakuntaa tosimielellä, ei mitään wishy-washia, vaan "kaikki tai ei mitään".
Hän saa sapiskaa tuomiokapitulilta ja arkkipiispalta, mutta jatkaa samalla ehdottomalla linjalla. Vaatii täydellistä omistautumista seurakuntalaisiltaan: ei tv:tä, ei päihteitä, ei koruja, ei meikkiä, ei omia mielipiteitä, eikä verensiirtoja, mistä seuraa perhetragedia.
Välissä on saarnaa ja musiikkinumeroita (linjalla Lasse Heikkilä, Jukka Leppilampi), mutta sitä suurempi osuus on Suomen kansan hillittömällä pahoinvoinnilla, örvellyksellä ja kiroilulla, johon saarnaaja haluaa vastata täydellisen puhtaalla seurakunnalla. Hän tuntuu olevan vastuussa kaikista ihmisistä ja heidän valinnoistaan, hän yksin luo hengen imperiumiaan, hän on jumala - kunnes sitten sairastuukin uudestaan.
Se armo ilmestyy vasta viimeisessä kohtauksessa, kun porukka alkaa veisata Päivä vain ja hetki kerrallansa, vaisua ja hillittyä arkikristillisyyttä. En ole varsinaisesti ikinä tykännyt ko. kappaleesta, koska se on juuri niin pliisu ja tylsä, mutta nyt ekaa kertaa tajusin ne sanat, kun ne esitettiin niin täydellisenä vastakohtana sille kohkaamiselle... Sitäkö se armo onkin?
