Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Samuli - 28.12.08 - klo:17:07
-
Tuolla Joulu tulee, kestääkö hermot? -ketjussa ajauduttiin sivuamaan pyhitystä. Joku käytti muistaakseni ilmaisua, että "menee pyhitys väärään suuntaan". Minua jäi tämä aihe kiinnostamaan niin kovasti, että toivoisin tästä ihan omaa ketjua.
Pyhitys on hankala termi. Se käsitetään hyvin eri tavalla eri kirkoissa ja jopa niiden sisällä. Mielestäni tuossa mainitsemassani ketjussa tuli esiin, että foorumilaisillakin on erilaisia käsityksiä siitä.
Eli miten te käsitätte pyhityksen? Mitä se on? Voiko sitä tarkkailla itsessä ja/tai muissa? Onko siinä vaiheita tai aste-eroja? Vai onko se vain tyhjä sana vailla sisältöä?
-
Pyhityksestä
Sydämessäni ajattelen näin:muuhun pyhitykseen en enää pyri,kuin että
Jumala vanhurskauttaisi jumalattoman.En tiedä onko se pyhittymistä.
Sellaiseen pyhittymiseen en enää pyri, mitä yritin 20 vuotta.Niissä piireissä
joissa ns. tulin uskoon edellytettiin(tosin hienovaraisesti,viittaillen )kerrottiin
melko tarkasti mikä uskovaiselle sopii,mikä ei.Sopimattomia olivat:hajuvesi,
meikit,kauniit vaatteet,elokuvat,viihdekirjallisuus,äänekkyys,alkoholit ja
herkut.
Sopivaista taas oli:hurskaus,avuliaisuus,anteliaisuus,hillitty käytös,todistaminen ja ääneen rukoileminen.Armolahjojen anominen omalle
osalle,raamattupiireissä käyminen,ja paljon paljon muitakin tekoja.
Minulla on vahva oma tahto,ja pää varmaan umpiluuta kun en näinäkään
vuosina kohdannut Vapahtajaani näissä,vaan oman saunani lauteilla
Hänelle asioistani jutellessa,tai suljetun oven takana huoneessani hädässäni huutaessani.
Niinpä vuosikymmenien opiskelun jälkeen kasvoin kovasti alaspäin,mutta
mitä jäi jäljelle on auttanut minua mielestäni kovasti eteenpäin.Pakottomaan yhteyteen ja vapauteen Luojani kanssa.
Tässä tämä näin lyhyen kaavan mukaan.Arvannet,että tähän kilvoitteluun
on liittynyt monenlaista mutkaa matkassa.En kuitenkaan katso olevani
uskonnon uhri.
-
Minulle on jäänyt pyhityksestä mieleen käsky: Muista pyhittää lepopäiväsi.
On tällä varmaankin syvällisempiäkin tarkoituksia. Lapsuudessa pidettiin sunnnuntai todella lepopäivänä. Vain pakollinen, kuten karjanhoito suoritettiin. Ukiltani jäi sanonta mieleen; pyhätyöllä ei ole siunausta.
Kirkossakäynti ja pyhäkoulu kuuluivat sunnuntain viettoon. Joskus oli sitten seurat, joko kotonani tai lähikylissä jonne mentiin.
Mielentasolla tapahtuva virkistävä vaikutus tulee näistä asioista.
Itseäni kiusaa tälläkin kylällä, asun nimittäin maalla, jatkuva sunnuntaipäivänäkin kuuluva traktorin "pörrääminen." En halua olla tuomarina, mutta ei vain tunnu hyvältä. Pyhittäminen jää ainakin suorittamatta tämän osalta. Ajatukset voivat ihmisillä olla vaikka missä, vaellella. Ja onhan traktoreissakin ja muuallakin radiot käytössä joista saa kuulumaan "kirkonmeiningin" ja nykyisin Radio Dein. Viisaammat saavat jatkaa syvällisemmin.
-
Pyhittäminen on ymmärtääkseni rajaamista johonkin erityiseen tarkoitukseen. Useimmiten taidetaan tarkoittaa Jumalalle pyhittämistä, Hänelle omistamista. Pyhittyminen olisi näin omistautumista. Tämä tulee lähelle kristillisen kutsumuksen tiedostamista.
Mielikuva pyhitymisestä saattaa olla usein tekosyntien karttamista, tapojen siistiytymistä ja maailmasta erottautumista. Olisikohan oikea pyhittyminen pikemminkin valmiutta toimimaan keskellä matoista maailmaa ja ryvettämään itsensä siinä touhussa?
-
Minulle on jäänyt pyhityksestä mieleen käsky: Muista pyhittää lepopäiväsi.
On tällä varmaankin syvällisempiäkin tarkoituksia. Lapsuudessa pidettiin sunnnuntai todella lepopäivänä. Vain pakollinen, kuten karjanhoito suoritettiin. Ukiltani jäi sanonta mieleen; pyhätyöllä ei ole siunausta.
Kirkossakäynti ja pyhäkoulu kuuluivat sunnuntain viettoon.
en kuulu niihin viisaampiin, mutta kun sattumalta hiljattain luin ison katekismuksen käskyjen osuuden, niin palasi mieleen tämä 3 käskyn selitys:
Jos siis kysytään, mitä sanat "pyhitä lepopäivä" merkitsevät, vastaa näin: "Lepopäivän pyhittäminen tarkoittaa sen pitämistä pyhänä." Mitä sitten on pyhänä pitäminen? Ei muuta kuin että puhutaan pyhiä sanoja, tehdään pyhiä tekoja ja eletään pyhää elämää. Omasta puolestaan se päivä ei mitään pyhittämistä kaipaa, sillä se on sinänsä pyhäksi luotu. Jumala haluaa kuitenkin, että sinä pitäisit sen pyhänä. Sinä siis teet sen pyhäksi tai epäpyhäksi aina sen mukaan, harjoitatko silloin pyhiä vai epäpyhiä asioita. Miten sitten tapahtuu tuollainen pyhittäminen? Ei vetelehtimällä kotona tekemättä mitään raskaita askareita tai sitomalla seppele päähän ja pukeutumalla parhaimpiinsa, vaan, kuten sanottu, tutkimalla ja harjoittamalla Jumalan sanaa.
heikosti olen sitä itsekin usein noudattanut, on helppo laittaa pyykkikone päälle, kun muka muulloin ei ehdi. Tai tehdä vähän töitä tietokoneella jne. ja jos itsellä olisi traktori, niin kaipa sitäkin joskus käyttäisin :( Mutta tuo loppu on parasta, eli tärkeintä ei ole töiden välttelely väkisin (ts vain laiskottelee), vaan että käyttää säästyneen ajan Sanan tutkimiseen, kuunteluun jne, kotona, kirkossa, metsässä, seuroissa, traktorissa, pilkillä tai missä vaan.
3 käskyn pidempi selitys by Luther on kokonaisuudessaan täällä:
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/ik/3kasky.html
ja siinä on kyllä monta ainakin itseeni sattuvaa kohtaa....
Mutta pyhitys on tosiaan muutakin. Viisaammat kertonevat siitä.
-
Kaksi miestä oli seisoskellut tien varressa. Aku Räty oli kulkenut ohi. Toinen miehistä oli sanonut:'Kato, ihtesä pyhittäjä.'
Aku oli pyörähtänyt ympäri ja sanonut: ' Kunpa oesinnii.'
Maasta tullut, maallinen, maaksi jälleen tuleva ihminen ei voi pyhittää itseään.
Maallisen vaelluksen aikana ihmiset ovat 'Kristuksessa pyhiä'
Pyhyyttä voi kokea joskus pieninä ohi kiitävinä hetkinä - vilauksina.
Täydellinen pyhittyminen tapahtuu vasta, kun ihminen siirtyy ajan rajan taa.
Liha ja veri ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Ihminen on tällöin jonkinlainen henkiolento.
Tämänlainen ajatus on minulla pyhittymisestä.
-
Tässä on erittäin tärkeä opinkohta luterilaisuudessa. Vaivainen mato lisäili luterilaisuuden hengessä kaikki mitä siihen on lisäiltävää. Pyhitys on mm. anglosaksisen herätysliikkeiden tärkeä kohta. Luther ei hyväksynyt pyhitystä samalla tavoin kuin he. Luther siirsi sen tähän kohtaan kun kristityt arkipäivän kutsumuksessaan (siis siivoojan, poliisin ja tullivirkailijan etc.) maallisessa vanhurskaudessa eli siis töitä tehden kantavat pyhityksen sädekehää. Pyhitys ei ole mikään uusi sana vaikka anglosaksiset sitä edellyttävät. Ei Luther ollut sitä mieltä, että kristityn tulisi liittyä pyhään säätyyn. Hurraa... me olemme pyhitettyjä... vaikka ei meistä yksikään ole mielestään sellainen.
-
Eli miten te käsitätte pyhityksen? Mitä se on?
En voi itse sivuuttaa kysymystä ilman diakoniaa ja agape-rakkautta.
Käsitykseni tueksi lainauksia Raamatun kommentaareista:
VT. Pyhitys tavallisessa vanhatestamentillisessa merkityksessään näyttää olleen laadultaan lähinnä ulkoista, rituaalista. Suuret kirjaprofeetat korostivat kuitenkin pyhyysvaatimuksen eettistä puolta.
Teurasuhrien ja muiden uhrien toimittamisen sijasta Daavid haluaa mieluummin tulla Jumalan eteen murtunein ja katuvin sydämin.
UT. Perustava pyhitys tapahtuu kristityn elämän alussa Jumalan pelastustyön tuloksena. Pyhityksellä on koko UT:ssa selvästi eettinen sisältö. Käytännössä se merkitsee lähimmäisen palvelemista rakkaudessa. Pyhityksen varsinainen aikaansaaja on Kristus, joka on annettu meille pyhitykseksi.
Lakiuskonnon hallitessa pyhitysihanne sisältää sekä kieltäytymisvaatimuksen että hurskausvaatimuksen, mutta Raamattu ei tee kummastakaan keskipistettä.
UT:ssa pyhityksen sisältöä kuvaavat ennen kaikkea käsitteet "palvelu" (diakonia) ja "rakkaus" (agape). Jeesuksen elämässä pyhyys oli aina palvelevaa pyhyyttä.
Todellinen pyhitys ilmenee siis aina Kristuksen vaikuttamana lähimmäisen palvelemisena.
Lars Mikael
-
Pyhitys on hankala termi.
Se on jopa niin hankala termi, että sitä ei ole lainkaan kirkon julkaisemassa Aamenesta öylättiin (http://www.evl.fi/sanasto/sanaP.htm) -sanastossa. Tai ehkä se ei ole riittävän keskeinen termi? Keskeisiä p-kirjaimella alkavia sanoja ovat sanastossa muun muassa palveluoperaatio Saapas, partio, papinvaali, ponsi ja päiväkerho.
Ehkä se ei kuulu luterilaisuuden peruskäsitteisiin. Jaakko Heinimäen ja Jari Jolkkosen uudessa Luterilaisuuden ABC -kirjassa ei sitä ole hakusanana. Mitä tästä voi päätellä? Heinimäki on kollegani, toimittaja – siitä sakista on tässäkin foorumissa lausuttu väkeviä todistuksia, joten se siitä. Jolkkonen on piispainkokouksen sihteeri. Uskaltaisiko mokomaan luottaa? Ostin männä viikolla Tiedekirjan poistolaatikosta hänen Lutherin ehtoollisteologiaa käsittelevän väitöskirjansa ja nakkasin sen auton takapenkille - ties vaikka pyhinä tarvitsisi. Alaviitteet täyttävät systemaatikon oppineisuuden kriteerit (yhdessä viitteessä yhtä kuollutta ja kahta elävää kieltä), joten luotettava mies. Jos Jolkkonen ei ole ottanut pyhitystä hakusanaksi, se ei ole luterilaisuuden kaikkein keskeisimpiä ongelmakohtia.
Mistä sitten luterilaista tietoa, kun Wikipediakin kertoo vain ortodoksisesta käsitteestä? Kirkon omien nettisivujen haku ei tuota kovin hyödyllisiä tuloksia – terveisiä vaan verkkotoimitukselle.
Googlella löytyy, kun hakee kohdistaen haun kirkon sivuihin (http://www.google.fi/search?num=100&hl=fi&newwindow=1&safe=off&q=pyhitys+site%3Aevl.fi&btnG=Hae&meta=).
Johan päästiin asiaan, 50 linkkiä. Ensimmäinen viite johtaa edellisen raamatunkäännöksen sanahakemistoon, josta eri näkökannoille voi napsia tukijakeita. Valitettavasti samanlaista hakemistoa ei ole nykyisestä käännöksestä.
Muut linkit johtavat mm. kirkkokuntien oppikeskusteluihin, piispan puheeseen, yksimielisyyden ohjeeseen, Ison Katekismuksen uskontunnustuksen selitykseen ja Diakonia-lehden artikkeliin vapaiden suuntien hengellisyydestä.
Katekismuksen hakemisto (http://www.evl.fi/katekismus/hakemisto4.html) opastaa uskontunnustukseen, kappaleisiin 19, 22, 24 ja 12.
Edellä mainituista valitsen kannanmuodostuksen lähtökohdiksi Lutherin kolmannen uskonkohdan selityksen (http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/ik/Uskontunnustus.html) ja Jukka Paarman puheen (http://www.evl.fi/kkh/kuo/klk/esitelmat/JukkaPaarma280102.htm).
Palaan asiaan niitä märehdittyäni. Lähivuosina.
Mt
-
Hei!
Palveluoperaatio Saapas, partio ja päiväkerho ovat kirkon juttuja, ja on hyvä, kun ne ovat sanastossa. Niiden toimintojen myötä monet ihmiset viikottain kokevat pikkuisia pyhiä hetkiä arkisessa elämässään!
Kirkossa on eri vuosina toiminassa painopisteitä, erityisesti kirkon kasvatustyössä. Tuleva painopiste on "Pyhä".
Oli muuten hyvä huomio rajaseutupappi Jukka Pirttijoella viimeisessä Kotimaa-lehdessä. Kirkkohan on lopettanut rajaseutupappien hommat ja muun rajaseututyön itä- ja länsirajojen seuduilla. Pirttijoen mukaan nykyaikana tarvitaan työntekijöitä nykyajan rajaseuduillakirkossa, mm. kaupunkien slummituvissa lähiöissä.
Niissäkin lähiöissä voidaan kokea pyhyyttä, kun vaivattujen Vapahtaja kulkee hetken rajalla elävän lähellä. Se on pyhää, mutta en tiedä kuka siinä pyhittyy?
pohdiskelee Mauno
-
Tätä pyhitys-ketjua uudestaan lukiessani,huomaan että olen omalla kohdallani puhunut paremminkin sanasta kilvoitus (alun vanhurskauttamis-
lausetta lukuunottamatta ).Johtunee siitä että siellä mistä minun uskontieni
alkoi tarkoitettiin ymmärtääkseni kilvoituksella lähes samaa kuin pyhityksellä.Siis kilvoituksen kautta pyhityttiin.Mutta eikö luostareissa
pyritä Jumalan yhteyteen tällä tavoin.
Kuten kirjoitin minulta tämä ei onnistu.Pyhät hetket ovat erikseen.Sellainen
on tietenkin hetki alttarilla juuri ehtoollista nautittuani jolloin eivät vielä edes pahat ajatukset ole käyneet kimppuun.Myöskin usein luonnossa jotain
erityistä ihanaa nähdessäni ja kuullessani koen niin suurta kiitollisuutta ja
rakkautta Luojaamme kohtaan, että kai sekin on pyhä hetki.
-
Tätä pyhitys-ketjua uudestaan lukiessani,huomaan että olen omalla kohdallani puhunut paremminkin sanasta kilvoitus (alun vanhurskauttamis-
lausetta lukuunottamatta ).Johtunee siitä että siellä mistä minun uskontieni
alkoi tarkoitettiin ymmärtääkseni kilvoituksella lähes samaa kuin pyhityksellä.
Riitta-mummi puhuu juuri siitä, mikä on saanut minut aloittamaan tämän ketjun. Meidän kirkollamme on nimittäin olemassa oma käsityksensä pyhityksestä (katsokaa esim. Juhanin viestiä tai mt:n laittamia linkkejä), mutta silti usein joutuu huomaamaan, että monien kirkon jäsenten ja jopa pappien käsitys pyhityksestä muistuttaa enemmän vapaiden suuntien käsitystä. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että moni nykyajan "perinteinen luterilainen" edustaa ajattelultaan enemmän angloamerikkalaista herätys- ja pyhityskristillisyyttä kuin klassista luterilaisuutta.)
Minusta tuntuu, että pyhitys on monille tekosyy pitää itseään edes vähän parempana kuin naapuria. Omaan näkemykseeni pyhityksen tarkkailu itsessä tai muissa ei missään määrin sovi. Yhdyn täysin Riitta-mummin vanhurskauttamislauseeseen ja lisään siihen Siionin virren painavan sanan: "Ainoa puhdas pyhitys on vapahtajan yhteys."
-
Palveluoperaatio Saapas, partio ja päiväkerho ovat kirkon juttuja, ja on hyvä, kun ne ovat sanastossa. Niiden toimintojen myötä monet ihmiset viikottain kokevat pikkuisia pyhiä hetkiä arkisessa elämässään!
Juuri näin se on, Mauno! Ja uskonpa, että myös pontta väsätessä, lukiessa ja toimeen pantaessa on mahdollista kokea pieni pyhä hetki. Papinvaaliasiassa vaaditaan jo vahvempaa uskoa kuin minulla tällä hetkellä on, mutta ehkä tässä vielä kehityn...
Mt
P. S. Olisi kyllä hyvä kirkon järjestää tästäkin asiasta sivuilleen kansantajuinen luterilainen esitys, ettemme me lampaat olisi aivan valtoimenaan pihalla.
-
Mulle tulee kyllä vähän huono omatunto kun ajattelen pyhittämistä.
Äskenkin kun istua möllötin kattomassa jotain täysin tyhmää ohjelmaa
tunsin oikein kovan piston siitä kuinka nyt EN pyhitä aikaani, vaan haaskaan sitä.
Tämä ajan pyhittäminen/pyhittämättömyys tulee minulle kyllä monesti vastaan.
Samoin en pyhitä - vaikka haluaisin - ruokaa...vai pitäisikö sanoa kehoani.
Tarkoitan, että kun syön sellaista ruokaa, minkä tiedän olevan vahingollista tai syön liikaa,
yli tarpeeni, tuntuu siltä, että en tee oikein en siis pyhitä ruualle/syömiselle kuuluvaa tarkoitusta.
Samoin laiminlyön kehoni pyhittämistä kun en edistä sen hyvinvointia liikkumisella.
Vielä ainakin yksi asia mistä koen huonoa omaatuntoa kun en pyhitä sitä,
on Toisen Ihmisen kohtaamisen tilanteet.
Toisten ihmisten kanssa oleminen on aina ainutkertaista ja sen pitäisi ihanteeni mukaan olla pyhitetty hetki.
Mutta niinpä vain olen muissa aatoksissa, katson ohi tai yli, en näe toista.
Muista ihmisistä tulee minulle usein statisteja.Se on surullista.
Ajattelen näköjään pyhityksen olevan jotain sellaista kuin
oikean, meille tarkoitetun Merkityksen & Arvon & Kunnioituksen antamista asioille.
-
Atanasialle voi sanoa, että Sinä olet pyhitetty... huonolla tai hyvällä omallatunnolla. Omatunto on saatanasta Lutherin mielestä. Mutta meillä se kapistus on nimenomaisesti suhteutettu vääränlaisesti ihmisen ja Jumalan välille. Oikea tapa olisi ainoastaan kahden ihmisen välille.
-
pYHITYKSESTÄ EN TIEDÄ, MUTTA PUHUJIEN TILAAMINEN SEUROIHIN ON ARKITETTU.
Puhujat vissiin seilaa Nooan arkissa jossain Kamtsatkan niemimaan tuntumissa - vai oliko se Ararat, vai mikä se oli?
-
Mistä sitten luterilaista tietoa, kun Wikipediakin kertoo vain ortodoksisesta käsitteestä? Kirkon omien nettisivujen haku ei tuota kovin hyödyllisiä tuloksia – terveisiä vaan verkkotoimitukselle.
Mt
Hei, mulla on yhteys evl.fi -sivuston tekniseen ylläpitoon ja kerroin terveiset eteenpäin. Indeksointi ja hakutoiminto on kuulemma jonkin open source työkalun hallussa, eikä tunnetusti kovinkaan toimiva. Tarkoitus on jollain aikavälillä vaihtaa ohjelma toiseen.
-
pYHITYKSESTÄ EN TIEDÄ, MUTTA PUHUJIEN TILAAMINEN SEUROIHIN ON ARKITETTU.
Puhun arkitetusti, sitä mitä sylki suuhun tuo.
-
Omatunto on saatanasta Lutherin mielestä. Mutta meillä se kapistus on nimenomaisesti suhteutettu vääränlaisesti ihmisen ja Jumalan välille. Oikea tapa olisi ainoastaan kahden ihmisen välille.
No niinpä, ja muutenkin huonosti vastaa tuo omatunto latinan sanaa conscientia tai englannin conscience tai ruotsin samvete ym. Siis sitä yhteistä tietoa, joka syntyy kun ihmiset elävät ihmisen elämää toisten ihmisten kanssa ja oppivat siitä sitten (jos oppivat) miten toisten ihmisten kanssa olis hyvä elää.
-
Minusta keltään ei ole tullut oikein vastausta siihen, että miten Pyhityksen tulisi ihmistä muuttaa?
Itsestäni on jo kauan tuntunut oudolta, kun jonkun Raamatun ja sanan äärellä olevan pyhitys näkyy arkielämässä siinä, että juo, syö ja rällää suruttomien kanssa. Jeesuskin teki niin, sitten on puollustuksena.
Mutta ei kai Jeesus tarkoittanut , etä tulisi tulla kuin syntiseksi,(synneistä osalliseksi) vaikka on syntisen ystävä.
Sitten oudot ihan Raamatun vastaiset näkemykset on niin monella, että sitäkin ihmettelen, että miksiköhän. Outoa pyhitysä.
Sinänsä mulla ei ole ketään tai mitään vastaan, kun en niin paljosta tajua, mutta lukasin tossa ohimennen jonkun körtin oliko Malmivaara, anteeksi jos ei ole körtti, no kuitenkin hän kyllä paheksui juomisia ja muuta hillitöntä elämän tapaa.
Tietysti pahimmat synnit ovat sydämessä ja sieltä kaikki lähtee.
Mä oon kaukana mistään pyhimyksestä, mutta en voisi sanoa ettenkö ole muuttunut tässä vuosien sanan ja sakramenttien ja pyhimysten ja veijareiden keskellä.
Tietenkään en kiellä, etteikö pyhitys olisi yksin Jumalan tekoa, mutta kyllä oma vastuu ihmisellä on elämästään, siis ainakin käydä suihkussa kerran vuodessa. Siksi tietty saamattomuus ja laiskuuskaan ei ole hyveitä, vaan tulisi ahkeroidakkin hyviätekoja, vaikkakin kaikki kunnia Jumalalle ja ihmiset hiljaa.
En usko että Äiti Theressa joka aamu kiitti Herraa sanoen, nyt sinä tästä minut nostat ja laitat kävelemään iloisesti toivoa antaen kurjien keskelle.
Luulen että hän rukoili voimaa ja armoa ja alkoi itse tekemään ja sitten sai sen voiman siihen työhönsä?
Pyhä ja pyhä, on varmaaan helpompi olla pyhänä, jossain luostarissa, kun esimerkiksi rakennuksella Maanantai aamuna. Ilmapiiri aivan hehkuu murinaa ja napinaa ja kapinaa ja sanot jollekkin muurarille jotakin, vaik taas noi sun tiilet on tiellä, niin tappelu alkaa.
Eli kaikenlainen Pyhän tai muun mittaaminen ei ole oikein ja mahdollista, mutta kyllä jonkunlaisen muutoksen tulisi tulla ihmisestä esiin. :roll:
-
Viljo Porkola: "Autuas olet sinä lapsena kastettu. Silloin sinä uudestisynnyit, silloin sinut vanhurskautettiin, silloin sinut pyhitettiin. Silloin sinä tulit uskoon." Mitä se on. Jyväskylä 1984. s. 26; HK 1/2009 s. 8.
-
juhani ei Porkolasta pääse irti! :wink:
-
Onkohan edes yrittänyt? Miksi olisikaan?
-
Addiktio on periaatteessa negatiivinen asia.
-
Mistä ja kenestä ne taas puhuu?
Toi sisäpiiri huumori ei aina aukea kaikille, mutta ei se niin nuukaa.
Lapsena kastettu ja pyhitetty. Kyllä kai sitten niin, mutta siihenkö se elämä ja pyhitys loppui?
Eikö pyhitys pitäisi olla vaikuttamassa elämässä iät ja ajat, eikä vain kasteessa?
Ja mihin suuntaan sen tulisi kuljettaa tässä armottomassa ja kovassa ajassa. jossa olemme.
Jeesuksen kaltaisuuteen pitäisi Raamatun tulkinoissakin tulla, sanoi Lutteri jo aikoinaan, kun oli juttu miten tulisi tulkita Raamattua. Muistaakseni silloin vesitti jotain kohtaa uudelleen naimisiin enemisestä. Itse kun oli ottanut jo toisen vaimon ja sitten piti jotenkin selitellä se Raamatussa hyväksytyksi.
Tai jotenkin kutenkin, ihampa sama.
Vai olenko ainut yliherkkä täällä, joka olen sitä mieltä, että sana ja sakramentit vaikuttavat ns, pyhittymistäkin.
Onko porukka jotenkin niin kovapäistä tai muuten vaan hitaita sydämeltään kuulemaan, että mikään ei vaikuta ja sitten ollaan yltiö liberaaleja ja hyväksytään kaikenlainen ei Raamatullinen.
Vaikkakin taitanee olla niin, että soima menee silleen väärään osoitteeseen, että porukka kyllä taitaa elää suht hurskasta elämää jotka tänne kirjoittelee, mutta toi pyhitys ei kyllä ole vakuuttanut mua noissa mielipiteissänne joihinkin asioihin, jotka näen aivan toisin.
Niinku nurinperin.
Voisin mielelläni Porkkanaisesta enempi selvää, josko laitatte linkkiä tai kirjaa mistä saisi.
-
Minä ainaskin olen tosi kovapäinen koska en yli 20 vuoteen saanut itseäni
pyhittymään.Sitten en enää jaksanut sitä ainaista yrittämistä ja luovutin.
Annan Kristuksen pyhittää luupään.
Olen tässä lueskellut Matteus 23 ,etenkin Voi huudoista,siitä missä puhutaan
minttujen ja tillien punnitsemisesta ja kalkituista haudoista kun ottaisi opikseen .
mummillisesti your`s Riitta
-
kovapäisiä olemme kaikki... :wink: pyhityksen problematiikassa.
-
kovapäisiä olemme kaikki... :wink: pyhityksen problematiikassa.
Jos ei Juhanin kova pää pehmene pelkällä Porkolalla, niin taputellaan Talasniemellä:
"Hän [kristitty] on voinut vaikka kymmenen kertaa tulla uskoon. Hän on saattanut päästä pyhityksessä huomiota herättävän pitkälle. Kenties hän omissa silmissään ja muidenkin mielestä on vaellukseltaan varsin vakaa. Mutta milloin tahansa Jobin kohtalo voi tulla hänen osakseen. Silloin kristitty menettää yhdessä hetkessä koko pyhyytensä. Hänen parhaimmista teoistaan tulee kuolemansyntejä. Eikä tämä suinkaan johdu siitä, että hän juuri olisi langennut johonkin oman arvionsa mukaan suureen syntiin. Tapahtuu vain se, että Jumala ottaa armonsa pois ihmiseltä ja mittailee häntä ankaran vanhurskautensa mukaan"
Jussi Talasniemi: Onnellinen vaihtokauppa, s. 36.
Talasniemen kirja on vahvan suosituksen arvoinen. Sen voi lainata - tai ainakin kaukolainata - monesta kirjastosta. Saatavuustiedot esim. kirjastojen yhteishaun (http://monihaku.kirjastot.fi/) avulla
Mt
-
arvon eläkeläinen Talasniemi lukeutuu mielestäni Porkolan klaaniin... :wink:
-
Ai
Kiitos vinkistä.
Pitänee tutkasta kun käy kirjastossa, vaikka ei ainakaan hyllystä löytyne.
Jokainen varmaan tajuaa, että ei ole Pyhä tai pyhimys, mutta ei kai se poista sitä tosiasiaa, että jokainen muuttunee ainakin, jos ei pyhemmäksi niin syntisemmäksi Jumalan edessä.
Varsinkin mitä enempi on tekemisissä Sanan ja saarnojen keskellä.
Siksi sellainen pyhitys tai eipyhitys mietityttää, joka ei muuta mihinkään suuntaan. Eli jos ei vuosikymmenenkään jälkeen joku asia kirkastu, että toi on väärin toi oikein.
Ei ole mitään mielipidettä ja jos on, niin ihan Raamatun selkeän kokonaisuuden vastainen.
En kylläkään toivoisi sellaisia ihmisiä jotka olisivat ehdottomia mielipiteissään ja opeissaan, mutta jonkunlainen kristuksen kaltaisuuteen ja oikeaan elämän tapaan suuntautuvia kyllä.
Ketään syyllistämättä siihen ei mulla ole varaa.
Olen samaa mieltä, et omat teot ja pyhitykset ovat kamalia, mutta toisaalta jos ihminen ei muutu koskaan edes sen kautta, että tulisi syntiseksi Jumalan edessä niin sellainen on myös outoa.
Kaikki me muutumme, kuin kuvastimessa, kun katselemme häntä. Jotenkin noin on Sanassakin.
Nähtävästi taas on liian vaikee saada sanotuksi, sitä mikä mättää tässä körttien pyhitys filosofioissa, mutta jotenkin siinä ollaan kuin ei mitään tapahtuisi ja jos tapahtuu, niin se on väärin ja omaa tekoa tai jotain mitä tulisi kavahtaa?
-
arvon eläkeläinen Talasniemi lukeutuu mielestäni Porkolan klaaniin... :wink:
Nyt kyllä puhut puppua.
Suomessa ei ole klaaneja,.Muutenkin kuka ihmeen Porko?
-
Katsoin minäkin Googlesta Porkolan,sillä mieheni kotitalo on Porkkola ja
Lammilla on Porkkala niminen kartano ja sittenhän on se kuuluisa "vuokra-alue ".
Porkoloita löytyy Kälviältä, muttei mitään yhteyksiä Padasjoelle.Pia Porkola
on taiteilija ilmaisun ja viestinnän alalta.Lieneekö sukua tälle teidän tutulle
runoilijalle jota ei ollut googletettu.
Hienojen vanhojen talojen esittelyt kyllä oli.
-
kyllä en puhu puppua... valehtelioiksi Sinä pruukaat keskustelijatovereitasi nimitellä... :-?
-
Tämä Viljo Porkola on vanha aktiivinen rovasti Kiuruvedeltä. Syntymäpaikkaa en tiedä kun ei ole pappismatrikkelia, mutta on syntynyt 1914. Klaaneiksi kutsutaan samanmielisten porukoita.
-
Klaaneiksi kutsutaan samanmielisten porukoita.
Klaani lienee ollut alunperin sukuyhteisö. Tänä päivänä löytyy jos jonkin sorttista klaania.
-
Uskokaa tai älkää, mutta Viljo Porkola on syntynyt Chicagossa!
Nähtävästi taas on liian vaikee saada sanotuksi, sitä mikä mättää tässä körttien pyhitys filosofioissa, mutta jotenkin siinä ollaan kuin ei mitään tapahtuisi ja jos tapahtuu, niin se on väärin ja omaa tekoa tai jotain mitä tulisi kavahtaa?
Viisveisaaja on mielestäni oikeilla jäljillä kuvatessaan körttiläisyyttä. Monet - ainakin vanhat - heränneet ovat sitä mieltä, että kaikki kunnia on annettava Jumalalle ja jopa siinä määrin, että itsestä ei saa kuvitella mitään ansiokasta.
Itsekin olen näillä linjoilla. Mielestäni pyhitystä ei pidä tarkkailla itsessä eikä oikeastaan muissakaan. Pelkään siinä sitä, että silloin kuvittelee olevansa edes vähän parempi kuin joku muu ihminen. Silloin Kristus ei saa olla kaikki kaikessa, vaan ihminen tarjoaa itseään hänen tilalleen.
Eräs opiskelija pohti noin vuosi sitten, että kyllähän meidän on tehtävä erottelu syntisyytensä tiedostavien ja tiedostamattomien välillä, sillä ensin mainituissa on tapahtunut pyhitystä (ja tämän verran voi sanoa itsestäänkin). Minä sanoin, että sellaista erottelua ei pidä, eikä saa tehdä. Tikapuita taivaaseen ei ole, ainoa tie on Kristus. Jonkinlaisen pyhityksen näkeminen itsessä on ensimmäiselle tikkaalle astumista. Ja samalla Kristus vapahtajana pannaan viralta.
Illalla aloin pohtia, että sanoinkohan oikein ja soitin Juhanille, joka veisasi minulle puhelimessa:
Kansat pakanuudestansa
saavat nousta katsomaan,
kuinka saapuu kristikansa
tuomiolle päältä maan.
Häpeään se suureen jää,
monen silloin painuu pää
elettyään loppuun asti
pakanaakin pahemmasti.
(Siionin virsi 61:7)
Sen verran voin antaa periksi, että toisessa ihmisessä saa nähdä hyvää ja kehitystäkin ja sen saa hänelle sanoakin. Mutta itsestään ei saa etsiä, eikä itsessään nähdä mitään hyvää. "Olenko tehnyt tarpeeksi?"-kysymyksen vastaus on aina negatiivinen. Tärkeämpää on siis puhua jatkuvasti parannuksesta kuin pyhityksestä.
-
Vai pyhityksestä ja pyhistä ihmisistä, täällä pohdiskellaan.Hmm :-k
-
Ajattelen itse, että pyhitys on lähinnä syvenevää synnin ja armon tuntoa. Eli sitä, että ymmärrän yhä paremmin kuinka kelvoton itsessäni olen Jumalan edessä ja ymmärrän yhä paremmin, että "mä elän laupeudesta ja armon antimista".
-
Kiteytetään taas: Körttiläinen pitää tekopyhyytenä kaikkea itsessään huomaamaa pyhittymistä.
-
Kiteytetään taas: Körttiläinen pitää tekopyhyytenä kaikkea itsessään huomaamaa pyhittymistä.
Juuri näin.
-
Mielestäni pyhitystä ei pidä tarkkailla itsessä eikä oikeastaan muissakaan. Pelkään siinä sitä, että silloin kuvittelee olevansa edes vähän parempi kuin joku muu ihminen. .
Samaa mieltä. Onhan se nyt hyvänen aika jo nähty miten kaikkein innokkaimmat ja kovaäänisimmät pyhityksiensä mainostajat ovat alati tivaamassa toisten pyhittyneisyyttä?
Kun sanoin olleeni mukana noissa pyhitysporukoissa niin kerronpa tähän vain yhden esimerkin miten taitavasti pyhistyskristitty osaa naamioida sekä muilta että itseltään omahyväisyyden ja paremmuuden tunteen. sanoin myös "itseltään" sillä tuskin kukaan on niin julkea jotta kehtaisi suoraan itselleen tunnustaa miten omasta mielestään on onnistunut kristittynä. Sensijaan useimmiten hölötetään tavan vuoksi "olen niin syntinen" -tyhjiä merkityksettömiä hokemia että oikein etoo kuunnella sellaista. Jos ihminen oikeasti kokee olevansa huonosti onnistunut niin ei se sitä mainostele eikä sillä kerskaile vaan asia on itselle vaikea, häpeällinen ja Jumalan edessä kiusallinen. Siinä painaa päänsä ja on hiljaa. Nykyään tuntuu olevan oikein muotia (varsinkin herätysliikkeissä) briljeerata synnintunnolla, kuinka kauhean syntinen olenkaan; -se muistetaan aina sanoa ääneen! Eräänlaista tekohurskautta sekin!
No niin, se esimerkki:
Monissa lahkoissa opetetaan kaikenlaisia pyhitystekoja kuten "kymmenysten" antaminen. (10% tuloista seurakunnalle). Moni tämän hullun opetuksen sisäistää ja alkaa lahjoittaa mainitun määrän kuukausittain orjallisesti. Sitten opetetaan kuinka siitä seuraa "siunausta"... (paskat sanon minä!). Tämäkin sisäistetään ja sitten aletaan kieli pitkälllä odotella erikoissiunauksia palkintoina tehdystä uhrauksesta. Uusi testamentti ei käske antamaan kymmenyksiä mutta toteaa ylipäätään lahjoittamisesta ja kaikesta hyväntekemisestä että tehtyäsi kaiken olet vain tehnyt mitä sinun pitikin tehdä!
Kohta sitten noustaan seurakunnan eteen puhujanpönttöön "todistamaan" miten on tullut aidosti uhrauduttua "vaikka se teki kipeää ja oli vaikeaa" -saatetaan väritellä kaikenlaisia juttuja arkielämästä hengellisiksi kuten vaikkapa että auto meni rikki... -no demonihan se sinne luikahti Jumalan sallimuksesta kun oli tottelematon kymmenyksissä...
Sitten kerrotaan että lopulta kaikkien koettelemusten jälkeen kumminkin taivuttiin ja sitten rupesi tulemaan siunauksia oikein konkreettisesti ja roppakaupalla; -erityisen selvästi palkintona kymmenyksistä. Yhteys näiden välillä tehdään selväksi: -ei kymmenyksiä => vastoinkäymiset, Kymmenysten maksu => siunaukset.
Samalla tulee astutuksi kaikkien eteen julkisesti kertoilemaan omasta "tottelevaisuudesta" ihankuin esimerkiksi muille mutta kuitenkin hienosti kääntäen asia kuulostamaan siltä kuin olisi halu kertoa muka "Jumalan suurista teoista". Todellisuudessa omahyväinen fariseus astuu puhujanpönttöön ja saa tyydytystä siitä miten asettaa itsensä muille malliksi tyyliin: "minäkin olin niiiin tottelematon, mutta sitten kun taivuin, tuli siunaus!" Mitä tämä on muuta kuin itsensä esille asettamista?
Niinkuin sanoin, julkeaa ja röyhkeäähän se on ja koska asian oikea laita jotenkin tajutaan hämärästi omantunnon syvyyksissä, vaiennetaan omatunto sillä että painotetaan kokemuksen "opetuksellista" puolta muille. Ikäänkuin Jumala olisi varta vasten valinnut minut olemaan tässä asiassa muille "profeettana". Puhutaan paljon tyhjiä sanoja omasta huonoudesta jne. ...
Sen minä sanon että jos jotain ovat oikeasti antaneet tai tehneet jotain niin pitäisivät visusti turpansa tukossa asiasta ja pyrkisivät kaikin voimin unohtamaan koko tapauksen koska ihmisen mieli ei kestä oikeaa koettelemusta joka tuossa on omahyväisyyden ja hengellisen onnistumisen tunteena tarjolla. Sen takia on parempi olla ihan hiljaa ja pyrkiä jopa unohtamaan asia pikimmiten eikä ainakaan marssia pää pystyssä muiden eteen kertomaan yksityiskohtia muille. Älköön oikea kätesi tietäkö mitä vasen tekee, tämä neuvo on tykkänään unohdettu eikä senkaltaisia neuvoja koskaan opeteta noissa pyhityskristittyjen kokouksissa, ei koskaan! Enpä ole koskaan kuullut siitäkään opetusta miten rukoillessa ei pidä hokea tyhjiä kuten vaikkapa: "amonndrakontoores abarrdakass amonndrakonttoores..." eikä pidä rukoilla niin että kaikki näkevät vaan mennä kammioon yksin ja rukoilla salassa! Kaikki siellä mölisevät yhteen ääneen toisistaan piittaamatta ja jokaisen suun kautta muka Jumalan henki puhuu (?)
Jos Jumala oikeasti puhuisi jonkun kautta niin kukaan ei edes kuulisi mitään! Sellaisia asioita noissa porukoissa ei opeteta koskaan! Luterilaisessa jumalanpalveluksessa kyllä opetetaan niistäkin mutta noissa ns. "uudestisyntyneiden uskovien" porukoissa ei koskaan!
Jos oikeasti on kokemus omasta kelvottomuudesta, se ei ole muille kertoilemisen aihe vaan aihe jonka miettiminen saa pään painumaan ja katseen häpeästä laskemaan Jumalan ja ihmisten edessä.
-
Jampe !
Minulla on ollut aivan samat kokemukset.Pahinta oli minusta Herran nimen jatkuva turhaan lausuminen ja siunausten toivottelu ikäänkuin se tulisi minulta !
Jos minulla olikaan henkien erottamisen lahja ,niin joskus tuntui kuin itse Paha olisi ollut mukana noina hetkinä.Tunsin suorastaan kauhua ja pelkoa.
-
Tuosta siunausten toivottelusta tosiaan... Aivan alati pitää siunauksia toitotella. Oikeasti ei tarkoiteta mitään. Viisveisaaja jossain vanhassa ketjussa sanoi osuvasti että kaikenlainen ihmiseksi tuleminen jää, tilalle tulee uskovaisuus! Oikeastaan se on semmoinenkin asia jolla saadaan (taas kerran!) mainostetuksi että olen uskovainen.
Näinhän se on, toivotellaan uskovaisuuden vuoksi!
-
Riitta-mummi ja Jampe, hienoa että jaatte kokemuksianne! Osittain juuri siksi aloitinkin tämän ketjun. Olen nimittäin havainnut, että kuvailemanne tyylistä pyhityskristillisyyttä yritetään jatkuvasti ja enenevässä määrin tunkea myös luterilaisen kirkon sisälle. Se ei ole hyvä ilmiö.
-
arvon eläkeläinen Talasniemi lukeutuu mielestäni Porkolan klaaniin... :wink:
Tunnen Talasniemen hyvin. Olihan hän edellisen seurakuntani kirkkoherra aikoinansa. Mukava mies kertakaikkiaan kuuluu sitten klaaniin tai ei.
-
Oikeasti perus kysymys oli, että mihin suuntaan se pyhitys on muuttanut, jos sellaista kerran tapahtuu.
Mietin sitä kun hyvinkin selkeästi Raamatussa sanottuja asioita ei pidetä, vaan vesitetään.
Eli jos on kauan ollut sanan ja saarnojen ja seurapuheiden vaikutuksenalla, niin miksi se ei muuta Jeesuksen kaltaisuuteen?
Sydämeen tietysti vain Jumala näkee.
Mutta jos näkemykset ovat kovastikkin ja kiivaasti Raamatun esittämiä vastaan niin herää ihmetys.
Sydän tietysti on tärkein ja ihmisen sisäiset asenteet ja rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen.
Kuitenkin jos mielipiteet ovat Raamattua vastaan luulisin pyhityksen olevan menneen pikkasen ehkä väärään suuntaan.
Tietenkään en painota, että tulisi alkaa yrittämään jotain pyhitys temppuja, joita kirkosta löytyy, en paastoamaan tai rukoilemaan, vaan jos jotain on selvästi viemässä elämässä pois Jeesuksen kaltaisuudessa, niin miettimään missä vika.
Jos nyt lukee heränneiden varhaisaikojen kirjoja ja lukee tän foorumin kirjoituksia, niin vaikea huomata mistään silloin tiukasti kiinnipidetyn enään olevan mitenkään sellaista, että sellaisia kunnioitettaisiin tai niitä vaalittaisiin.
Ois Ukko Paavo ihmeissään jos nyt lukisi foorumia.
Varmaan menisi Lars Leevin luo ja sanois: Anna Lars tupakki,mites teidän porukalla menee. No me vaan tässä vanhassa hyväksi havaitussa jatketaan, me ei tän maailman mukaan silleen niin perusteta muuttua.
Teillä vaan muutosta on ilmassa, suunta näyttää oudolta näin mun katsonnaltani, mut on teillä ainakin jotain liikettä, et hyvä kait?
Virret on hyvät. :roll:
-
kyllä en puhu puppua... valehtelioiksi Sinä pruukaat keskustelijatovereitasi nimitellä... :-?
Anteeksi purkautumiseni.
Hermostuin ja yritin pikku provolla saada enempi tietoa Porkolasta.
Olimpa typerä. :oops:
-
Ois Ukko Paavo ihmeissään jos nyt lukisi foorumia.
Varmaan menisi Lars Leevin luo ja sanois: Anna Lars tupakki,mites teidän porukalla menee. No me vaan tässä vanhassa hyväksi havaitussa jatketaan, me ei tän maailman mukaan silleen niin perusteta muuttua.
Teillä vaan muutosta on ilmassa, suunta näyttää oudolta näin mun katsonnaltani, mut on teillä ainakin jotain liikettä, et hyvä kait?
Virret on hyvät. :roll:
Ja'a Voisi Lars Leevin mielipide olla suuri yllätys kannattajille. Ensiksi hän kysyisi Paavolta, muuten mitä mieltä olet botaniikasta, kun minä olen siitä niin innostunut. Paavo siihen tietysti tokaisisi ettei hän tunne kuin potun ja petäjän. Tästä Leevi innostuisi kysymään, että eikö teidän porukka seuraa ollenkaan aikaansa ja vastaa tämän päivän ihmisten hätään jne.
-
Oikeasti perus kysymys oli, että mihin suuntaan se pyhitys on muuttanut, jos sellaista kerran tapahtuu.
Mietin sitä kun hyvinkin selkeästi Raamatussa sanottuja asioita ei pidetä, vaan vesitetään.
Tässäpä tullaan juuri tähän ongelmaan. Niin kuin Viisveisaaja ja muutkin hyvin tietävät, Raamattua voi tulkita monella tavalla. Minun mielestäni mennään vaarallisille vesille, jos pyhityksen mittariksi otetaan omat eettiset (ja usein helposti moralistiset) tulkinnat.
Korostan, että puhun nyt yleisellä tasolla, enkä tarkoita tällä Viisveisaajaa.
Tämä "oikean" raamatuntulkinnan ja pyhityksen yhdistäminen johtaa usein mielestäni todella outoihin ilmiöihin. Olen huomannut, että - jos siis oletetaan että pyhitystä tapahtuu ja sitä voi tarkkailla - tämä oikeaoppinen "raamatullisuus" ja sitä seuraava "pyhitys" johtaa varsin harvoin esim. korkeaan työmoraaliin, nöyryyteen tai suvaitsevaisuuteen. Jos otetaan esimerkiksi papit (jee, jee), niin olen huomannut, että jos pappi on "raamatullinen", se on tärkeintä ja riittää; hän saa siis olla laiska, väistellä ja valikoida toimituksia ja kohtaamiaan ihmisiä, palvella enemmän omaa sisäpiiriä kuin koko seurakuntaa jne. Ja sama päinvastoin: vaikka pappi olisi kuinka pidetty sielunhoitaja, hyvä saarnamies, ahkera byrokraatti, rakastava perheenisä, uskollinen puoliso ja rotareiden puheenjohtaja, hän ei ole kuitenkaan yhtään mitään, jos esim. hyväksyy naispappeuden, koska tämä viimeinen piirre osoittaa hänen olevan "ei-raamatullinen" ja siis pyhityksen puuttuvan (tai menevän väärään suuntaan).
Ja näin ajaudutaan taas riitoihin. Ja siitäkös sielunvihollinen on innoissaan.
Jos siis pyhitys on käsite, joka tarvitaan ja halutaan pitää elossa, se pitäisi mielestäni pitää erossa moralismista. Jos pyhityksen merkkejä halutaan havannoida, niin sellaiset asiat kuin alkoholinkäyttö, suhtautuminen naispappeuteen tai homoseksuaalisuuteen, avoliitto tai avioero, köyhyys tai rikkaus, runsas kirkossakäynti tai sen täysi puuttuminen, Herättäjän jäsenyys, lestadiolaisuus, kirkkoon kuuluminen tai siitä eroaminen, vanhan tai nykyisen raamatunkäännöksen käyttäminen jne. eivät automaattisesti kerro pyhityksestä tai sen puutteesta.
Summa summarum: "Ainoa puhdas pyhitys on vapahtajan yhteys". Kun pyhityksen areenalle tuodaan ihmistä, ajetaan Kristus sieltä pois.
-
Lars Leevi tosiaankin oli etevä luonnontutkija ja tiedemies. Hänen mukaansa on nimetty muistaakseni useampiakin kasvilajeja ja lisäksi hän tutki lintuja kai ajan tavan mukaan niitä ensin hengiltä posauttaen. Lisäksi LLL oli hyvä piirtämään. Hän sai ansioistaan olikohan Ranskan tiedeakatemian korkeimman kunniamerkin.
Paavon kanssa hän oli alkujaan kirjeenvaihdossa (P.käytti kirjuria, koska ei osannut kirjoittaa), mutta LL:n moitittua Paavon viinankäyttöä välit katkesivat.
Papin alullepanemasta herätysliikkeestä tuli maallikkoliike ja maallikon aloittamasta pappisjohtoinen.
-
Onko luterilaista pyrkiä Jeesuksen (eli Jumalan) kaltaisuuteen?
Jumalankaltaisuus on kai ortodoksikirkon teologiaa. Meillä on vanhurskauttaminen.
Eikö lasten kaltaisten ole Jumalan valtakunta?
Voisiko ihmisissä tapahtuva pyhitys olla lapsen kaltaiseksi tulemista.
Eikö pyhitys tällöin ole sitä, että nöyrrytään, tunnustetaan synnit ja kasteen armoon vedoten palataan siihen "lapsenkaltaiseen" vanhurskauden tilaan. Tai ainakin muistetaan lohduttavalla tavalla se, että kun tuomion hetki koittaa, voimme siihen vedota.
Itselleni jumalanpalvelukssa synninpäästö ei tunnu vavisuttavan vapauttavana siksi, että minulle tulisi pälkähästä pääsemisen tunne. Kyse ei nähdäkseni ole siitä, että synti on unohdettu ja muuttunut merkityksettömäksi. Vapauttavaa on se, että minulle muistutetaan, mitä Jumala on tehnyt ja luvannut ja mihin minut on kastettu. Ja se, että saan uskoa siihen lupaukseen.
Saan uskoa, että Jumalan lupaus on tosi, ja toivoa, että se koskisi minua.
Ja eikö pyhityksessäkin ole kyse Jumalan pyhyydestä, eikä ihmisen pyhäksi tulemisesta. Voisiko ajatella, että ihminen nöyrtyessään oman mahdottomuutensa kanssa, vapautuu ja altistuu sille, että Jumala pyhyydessään alkaa toimia hänen kauttaan? Näin mahdolliset hyvät teot olisikin nähtävä Jumalan tekoina, eikä ihmisen.
-
Minustakin puheet "Jeesuksen/Jumalan kaltaiseksi pyrkimisestä" on aina kuullostaneet oudoilta ja vierailta. Miksi pitäisi pyrkiä tulemaan Jeesuksen kaltaiseksi? Voiko mainittu hanke edes onnistua? Minusta ei eikä siihen ole mitään tarvetta pyrkiäkään. Minulle riittää kun saan olla oma itseni pyrkimättä minkään muun laiseksi ja tällaisenani armahdettu. Tuossa ajatteluussa tökkii jo sekin kun puhutaan kristillisistä identiteeteistä ja sitähän se on; identiteetin muokkaamista uskovaisuuteen. Ihminen ei saa olla oma itsensä eikä kelpaakaan sellaisenaan. Missä on armo tuolloin? Ja mitä merkitystä sille lopulta jää? Sekö kuin helluntailaisuudessa ja roomalaiskatolisuudessa eli että armo on sitä varten että sen avulla voimme kasvaa Jumalan kaltaisuuteen? Ei kiitos!
Synninpäästöä korostetaan kovasti lestadiolaisuudessa ja vapaissa suunnissa. Minuakaan synninpäästö ei sinänsä mitenkään sävähdytä. Ennemmin uskon kaiken aikaa ja jatkuvasti yleiseen vanhurskauttamiseen jota uskon avulla "omistan" (en löydä parempaa sanaa) en minä mitään "omista" mutta sanotaanko että tähän armoon on nautintaoikeus annettu uskon kautta. Ei siihen mitään välikäsiä tarvita. Minusta sitä korostetaan esim. lestadiolaisuudessa liikaa. Synninpäästön merkityksen näen ennemminkin rohkaisevana tai rohkaisuna uskomaan jo muutenkin voimassa olevaan armoon. Ei ihmnen sillä hetkellä syntejään anteeksi saa kun joku julistaa synninpäästön, vaan on saanut ne kaikki anteeksi jo vuonna 0 jolloin sovitus tapahtui yleisesti kaikille. Oikeastaan mitään synninpäästöä ei välttämättä tarvitakaan mutta onhan se toki hyvä ja hyödyllinen rohkaisuksi ja sen takia sitä(kin) on syytä käyttää. Sillä on jp:ssa myös opetuksellinen merkitys.
Mutta synninpäästö siten julistettuna että sen kautta on vältämättä käytävä tahi että siinä hetkessä tämän toimenpiteen kautta muka synnit tulevat anteeksi annetuiksi, on minusta raamatunvastaista ja epäluterilaista oppia. Se sitoo ihmiset synninpäästöön ja he jäävät miettimään onko synnit nyt anteeksi annetut vaiko eivät ja onko synninpäästö enää voimassa. Kärjistetyn ääripään ilmiö saavuttaa vanhoillislestadiolaisuudessa jossa ollaan alati käsi pystyssä epävarmalla omallatunnolla. Siellähän on puheenparsikin "lyhyistä tiliväleistä" Jumalan kanssa mikä minusta on varsin säälittävää ja lohdutonta opetusta. Minun Jumalani teki kaikki tilit kerralla selväksi, lopullisesti! Jos epäusko meinaa vallata, kannattaa katsoa tilikirjaa (kastetodistus) jossa on präntättynä asiasta mustaa valkoisella.
-
Minuakaan synninpäästö ei sinänsä mitenkään sävähdytä.
Tunteikkaana ihmisenä tarkennan siis, että minua se synninpäästö nimenomaan vavisuttaa.
ei siis siksi, että kokisin tulevani synnittömäksi, vaan siksi että siinä minulle muistutetaan, armoon saa palata. (Ja että kaikki on sovitettu jo silloin vuonna 0)
-
"Sun Pyhä Henkes paljasti, mun pahan sydämeni, ja näytti turmelukseni, löi maahan PYHYYTENI... (SV 100/VK 286). Siinä sitä on loistava aamuvirsi...
-
Jos otetaan esimerkiksi papit (jee, jee), niin olen huomannut, että jos pappi on "raamatullinen", se on tärkeintä ja riittää; hän saa siis olla laiska, väistellä ja valikoida toimituksia ja kohtaamiaan ihmisiä, palvella enemmän omaa sisäpiiriä kuin koko seurakuntaa jne. Ja sama päinvastoin: vaikka pappi olisi kuinka pidetty sielunhoitaja, hyvä saarnamies, ahkera byrokraatti, rakastava perheenisä, uskollinen puoliso ja rotareiden puheenjohtaja, hän ei ole kuitenkaan yhtään mitään, jos esim. hyväksyy naispappeuden, koska tämä viimeinen piirre osoittaa hänen olevan "ei-raamatullinen" ja siis pyhityksen puuttuvan (tai menevän väärään suuntaan).
Aika hyvin analysoitu suomalaisen pappeuden olotiloja. Pastori saa olla vaikka kummoinen öykkäri, kunhan vaan on oikean suunnan mies (naispappeuden vastustaja).
-
olen nähnyt pastorin, joka on öykkäri ja naispappeuden puolustaja... :wink:
-
Jaoin tänään (naispappina) ehtoollista palvelukodin väelle, joka veisasi "Ainoa puhdas pyhitys on Vapahtajan yhteys", jolloin ajatukseni irtosivat tuokioksi tuosta pyhästä ja hartaasta hetkestä tähän viestiketjuun.
-
Kiitos, kun et sanonut: "...ajatukseni harhautuivat tuokioksi..."! Olisi kai sekin ollut ihan totta.
-
olen nähnyt pastorin, joka on öykkäri ja naispappeuden puolustaja... :wink:
Peilistäkö? :) Mulla katsoo peilistä välillä yksi öykkäri naispappi. Joskus onneksi myös vähemmän öykkäri.
Mielenkiintoinen ketju. Tuttujenkin ihmisten pyhityskäsitykset ovat minulle uusia, näistä ei usein tule puhetta seuroissa tai kamarikeskusteluissa.
Viime aikoina on synnin ja armon dynamiikka tuntunut riittämättömältä selittämään oman elämän tuntoja. Syyllisyyttä syvemmin kaivaa usein kokonaisvaltainen häpeä, oman olemassaolon oikeutuksen ja merkityksen kysely. Tähän ei synninpäästö osu, se ampuu huti. Jotkut sanat ehkä joskus, "Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun" - koskettavat koko olemusta, ei vain omaa pahuutta ja väärää elämää. Paavo-setä (Kettunen) on näitä syyllisyyden ja häpeän eroja ja yhtäläisyyksiä tutkinut enempikin. Hänen kirjoituksensa aiheesta ovat mielenkiintoisia. (Justiinsa oli maanantain Keskisuomalaisessa juttu, johon Paavoa oli haastateltu.)
Körttiläisyydessä koskettaa ihmisen kokonaisvaltainen hyväksyminen, synteineen ja vikoineen. Se johtuu varmaankin osittain pyhityskäsityksestä, en tiedä. Urpo Karjalainen puhui joskus siitä, että kun tunnistaa itsessään kadotuksen alaisen ihmisen, ja sitten myös muissa, se yleinen huomio päin helvettiä menemisestä voi paradoksaalisesti antaa voimaa, huumoria ja keskinäistä rakkautta: kun mitään ei ole tehtävissä, ollaan kaikki yhtä huonoja, kaikki saamapuolella, kukaan ei voi ylpeillä toisen edessä uskollaan tai teoillaan - "Kun on pohjalla, on tukevalla pohjalla".
Kristikunnan yhteiseen perintöön kuuluu imitatio Christi, Kristuksen jäljittely tai perässä kulkeminen. Tai matkiminen. Vaikka ortodoksit puhuvatkin jumalallistumisesta, kyllä se heillä on hyvin mystistä hommaa. Ei mitään omaa ylpeiltävää siinä ole. Jumala heilläkin sen työn tekee. Saisiko ihminen tuntea iloa ja huojennusta siitä, että on Jumalan armosta saanut oppia elämässään jonkun asian? On sosiopsykologinen selviö, että ihmiset ovat eri kehitysvaiheissa ja elämänvaiheissa ja ymmärtävät elämänsä eri lailla. Viisaus on harvoin myötäsyntyistä, sitä kertyy elämänkokemuksen kautta jos on kertyäkseen. Jumala kuljettaa välillä pohjamutia myöten, ja jos siitä viisastuneena opettelee sukeltamaan paremmin, niin olisiko se sen pyhityksen mahdollinen myönteinen merkitys?
Olen kipuillut tämän asian kanssa teinivuosista asti. Silloin näytti siltä, että jotkut ihmiset ovat kerta kaikkiaan parempia kuin minä: kiltimpiä, ystävällisempiä, aikaansaavempia, lahjakkaampia ja huomioonottavampia. Ja nöyrempiä! Sellaisia on Jumalankin paljon helpompi rakastaa. Nyt on tämän asian kanssa jo vähän helpompaa, kun on nähnyt, että ei sitä itse näe toisten elämän sisään. Jokaisella on oma tiensä, eikä se, mikä minulle näyttää helpolta, välttämättä ole sitä sen kulkijalle.
Minusta ihmiset ihan oikeasti ovat erilaisissa vaiheissa myös uskonelämässään. Enemmän kokeneet ovat käyneet syvemmällä ja kyllä se minusta jonkinlaista pyhitystä on. Jumala pyhittää karsimalla omaa pyhyyttä pois.
Äh. Lätisen sekavia. Kuitenkin: ihmisen kuuluu rakastaa itseään. Se on hirmu vaikeaa, nähdä itsensä Jumalan silmin, äärettömän arvokkaana. On lupa päästä vapauteen häpeästä. Myös syyllisyydestä, mutta se on vain osa sitä. Siitä käsin voi pikkuisen sitten jo osata rakastaa muitakin. Kenties elämän aikana voi hiukan kasvaa, oikeasti. Tai sitten ei.
Juuri kun luulee oppineensa jotain, saavuttaneensa jotain turvallista ja pysyvää, niin vaikkei siitä olisi edes ylpeä vaan vain kiitollinen ja onnellinen, niin se voidaan ottaa pois. Ja taas menee uusiksi käsitys omista teologisista rakennelmista ja ...no, kaikesta.
-
kyllä... peilistä! :wink:
-
Eeva-Kaisa !
Pidin ajatuksistasi.Punnittuja olivat niin omakohtaisesti kuin yleistäen.
Ei mitään tyhjää löpinää.
Minäkin tykkään tästä ketjusta.Nämä asiat kun ovat muuttuneet paljon
kohdallani sitten heinäkuun 2007.
Luen edelleen Viljo Porkolaa.
-
Lutherin mielestä "pyhitys" on vaihtokäsite sanalle vanhurskaus. :wink:
-
Lätisen sekavia. Kuitenkin: ihmisen kuuluu rakastaa itseään. Se on hirmu vaikeaa, nähdä itsensä Jumalan silmin, äärettömän arvokkaana. On lupa päästä vapauteen häpeästä. Myös syyllisyydestä, mutta se on vain osa sitä. Siitä käsin voi pikkuisen sitten jo osata rakastaa muitakin. Kenties elämän aikana voi hiukan kasvaa, oikeasti. Tai sitten ei.
Kiitos koko jutusta. Et lätissyt turhia. Meillä Suomessa opetettiin ennen vähättelemään itseä ja juurruttamaan häpeän tunne sisimpään. On tosiaankin niin, että ihmisen pitää rakastaa itseään voidaakseen rakastaa toista ihmistä. On annettava itselleen anteeksi, niin voi antaa anteeksi toiselle. Näin pääsemme ulos häpeän ja rajoitusten kahleista.
-
Hei!
Minä en älyä pyhitystä - pyhiä hetkiä ja pyhää kyllä koen.
Nyt tulin Tampereelta kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäiviltä. Pyhää oli sielläkin. Pyhintä minulle Jouko Mäki-Lohiluoman yhden perheorkesterin laulut. Valitettavasti niitä ei vielä oo äänitetty.
Pyhä pakkaa itkettämään - ei surusta, ei ilosta, vaan jostakin siitä syystä, että ehkä on vielä minulla toivoa monissa asioissana, joissa koko ikäni olen ollut taitamaton, vaikka haluaisin olla taitava ja hyvä. Vaikea selittää, mutta ehkä joku toinen lastensa isä ymmärtää - toivottavasti ainakin Isä.
miettii Mauno
-
Muistan minäkin joskus itkeneeni ja nauraneeni samaista orkesteria kuunnellessa. Jälkikäteen oli yksinkertainen ja rento olo - oma elämä äitinä ei näyttänyt hääviltä, mutta silti elämisen arvoiselta.
-
Olisiko pyhittyminen sen kehittymistä, mitä Gonzales Faus kuvaa Jeesuksen henkilön keskeisenä ominaisuutena: avoin ja rehellinen pahan todellisuuden näkeminen ja siitä huolimatta elävä luja usko hyvyyden voimakkaaseen pohjavirtaan? Tästä seuraisi vapaus sanoa asiat niinkuin ne ovat. Tällaista kuulen Mäki-Lohiluoman lauluissa. Ne ovat usein kolkkoja ja karuja, mutta kuitenkin lämpimiä. Lisäksi ne ovat toisinaan vapauttavan hauskoja. Onko tällainen pyhitys vain ihmisen ulkopuolelta suotua kehittymistä vai voiko sitä itsessään kehittää?
-
Epäilen, ettei itse voi kehittää kuin tekopyhyyttä, mutta uskon Kristuksen asuvan meissä myös silloin, kun arki selättää pyhän.
"On haavoissasi yhä näin syntinenkin pyhä ja väärä vanhurskas"
-
Huomaan monesti miettiväni, että onko koko kristinuskossa mitään todellisuuspohjaakaan kun kaikki tuntuvat olevan niin kovin eri mieltä perusasioistakin. Ei niitä ainakaan mikään tai kukaan näytä mitenkään ohjaavan "oikeaan" eikä mielestäni patenttiselitykseksi käy se ainainen "olemme niin vajavaisia" -uikutus. Jos oikeasti olisi olemassa joku Jumala niin luulisi että sen väellä olisi edes suunnilleen sama ajatus perusasioista joita kuulee väitettävän tärkeiksi tai jopa pelastumisen ehdoiksi.
Tai sitten se on vaan niin että se joukko on todellakin hyvin pieni, niin pieni ettei sitä kukaan todeksi uskokaan ja suunnilleen melkein kaikki ovat väärissä luuloissa. No, sanotaanhan siellä raamatussa tosin että meren aallot pauhaa ja vaahtoaa... En totta puhuakseni mitenkään voi pitää oikeina uskovaisina noita "oikeita uskovaisia" karismaatteineen, antautumisineen ym. vouhotuksineen mutta vaikea on liioin sellaisina pitää kaikenmaailman valintamyymälä-uskoisiakaan jotka itse muovailevat Jumalasta mieleisensä näköisen ja kokoisen selittämällä että "minun jumalani ainakin sitä ja tätä" tai "minun jumalani ei ainakaan sitä eikä tätä"... Yhtä hullua itsensä huijaamista sekin on. Jos Jumala on, niin ei se kyllä anna itseään muotoilla niinkuin jotain muovailuvahaa että vähän liikaa tuntuu ihmisillä yleensä olevan rohkeutta sanoa "jumala sitä ja jumalatätä". Pelolla ja vavistuksessa niistä pitäisi puhua.
Tämmöisiä ajatuksia kirvoitti taannoin tv:stä katselemani ohjelma jossa muuan toimittaja pohti omaa jumalasuhdettaan monien eri pappien kanssa. Yksi oli yhtä mieltä ja toinen toista, kukin ajatteli miten itse halusi. Minusta aivan vaikutti siltä että Jumala olisi muovailuvaha-klimppi josta on lupa tehdä oman näköisensä. Ei tuntunut puuttuvan rohkeutta määritellä mikä osa kristinopista on totta ja mikä ei.
Miten se niin voi olla?
-
En tiedä onko tästä sinulle vastaukseksi,mutta kurkkaapa Googlesta Olavi Peltolan sivusto.Siinä sitä on totuutta karismaattisuudesta.Ainakin minä
koin niin.
-
Tiedän nämä Olavi Peltolan jutut ja olen jo joskus kauan sitten tutustunut. Karismaattisuudestakin tiedän jo kaiken minkä halusinkin tietää. Ihan pitkälle samoilla linjoilla suhteessa karismaattisuuteen olen Peltolan kanssa paitsi että minusta tervettä karismaattisuutta ei ole olemassa.
Oikeastaan minusta kaikesta ei tarvitse tietääkään. Siihen aikaan kun karismaattisuus tuli, vaadittiin arvostelijoita ensin tutustumaan asiaan ennenkuin voi esittää kritiikkiä. Nykyään toimitaan samoin suhteessa kaikkeen uuteen eli ei saiusi sanoa mistään mitään jos ei ole ollut siinä ensin vuosia sisällä. No, minä olen ottanut kuitenkin vapaudekseni arvostella kaikkia uusia ilmiöitä joissa näen arvostelemisen aihetta.
-
Kristittyjen jumalakuvien erilaisuutta ihmetellessä kannattaa muistaa tarina sokeista ja norsusta. Yksi sokea koetti kärsää ja sanoi: - norsu on kuin suuri käärme. Toinen koetti korvaa ja sanoi norsua kuin suureksi kasvin lehdeksi. Kolmas kokeili jalkaa ja sanoi pylvääksi, neljäs kylkeä ja sanoi muuriksi. Viimeinen sanoi norsua hännän perusteella köyden kaltaiseksi. Kaikki olivat oikeassa.
Jumala on suuri ja salattu. Sitä todistaa sekin, että niin eri tavalla hänet kokevat voivat olla yhtä oikeassa. Nekin, jotka sanovat, ettei Jumalasta oikeastaan voi sanoa mitään.
-
Kristittyjen jumalakuvien erilaisuutta ihmetellessä kannattaa muistaa tarina sokeista ja norsusta. Yksi sokea koetti kärsää ja sanoi: - norsu on kuin suuri käärme. Toinen koetti korvaa ja sanoi norsua kuin suureksi kasvin lehdeksi. Kolmas kokeili jalkaa ja sanoi pylvääksi, neljäs kylkeä ja sanoi muuriksi. Viimeinen sanoi norsua hännän perusteella köyden kaltaiseksi. Kaikki olivat oikeassa.
Jumala on suuri ja salattu. Sitä todistaa sekin, että niin eri tavalla hänet kokevat voivat olla yhtä oikeassa. Nekin, jotka sanovat, ettei Jumalasta oikeastaan voi sanoa mitään.
Kyllä tuo varmasti on toisaalta totta mitä sanoit, Pena!
Mutta on siinä yksi suuri ongelmakin;- nimittäin onhan täysin oletettavaa että mikäli Jumala on, Hän ilmoittaa itsestään ja tahdostaan jotain ja jossain. Onko se sitten raamattu, elämänkohtalot vai kansojen vaiheet vai kaikki yhdessä? Tätä taustaa vasten tuntuu hullulta ajatella että jumalasuhde olisi kuin jokin arvausleikki jossa silmät sidottuina koetellaan kärsää, korvaa ym. ja että olisimme oman ymmärryksemme varaan jätetyt.
Siltä se todella tuntuu että joko Jumala ei ilmoita itsestään mitään tai sitten Häntä ei kuunnella, kun papitkin (joiden pitäisi olla perillä asioista ja virkansa perusteella tiennäyttäjinä muille) ovat niin eri mieltä jo perusasioistakin.
edit: Oikeastaan pieni tarkennus tähän: En puhu jumalakuvasta vaan kristinuskosta. Nekin ovat tavallaan vähän eri asia vaikka toinen vaikuttaakin suoraan toiseen. Tähtään siihen että meillä kaikilla on niin erilaiset kuvat siitä mitä kristinusko on. -MIkä siinä on tarpeellista ja mikä jopa välttämätöntä?
-
Uskon, että Jumala on niin suurenmoinen ja käsittämätön, että meidän on tyytyminen vain vajavaisiin jumalakuviimme hänestä keskustellessamme. Toivon mukaan saamme näin uusia piirteitä ja uutta avaruutta käsitykseemme hänestä. Vaivalloistahan tämä on välillä.
-
Nykyisellä ymmärryksellä ihmettelen uskovaisten puheita Jumalasta joka
tekee sitä ja tekee tätä.Siunaa pullanpaiston ja siivouksen.Suojelee lomamatkan ja antaa sijoitusvinkkejä.Ei Jumala ole joulupukki tai meedio.
Meillä oli taannoin seurapuhuja Helsingin YO:sta.Professori tai dosentti
Annila tai Annala en tarkkaan muista.Hän puhui kirkkoisä Augustinuksen
käsityksistä salatusta Jumalasta.Ihminen ei tunne edes Jumalan selkäpuolen
varjoa tai jotain vastaavaa.Selväksi tuli että Jumala on Suuri Salaisuus ja
mitä me hänestä ymmärrämme sen on Jeesus meille opettanut.
Pienellä ymmärryksellä yritän näitä suuria asioita tutkailla vähän.Paljo ei liene tarpeen,sillä autuaiksi julistettiin hengellisesti köyhät ja Taivasten Valtakunta on lastenkaltaisten.
-
Meillä oli taannoin seurapuhuja Helsingin YO:sta.Professori tai dosentti
Annila tai Annala en tarkkaan muista.Hän puhui kirkkoisä Augustinuksen
käsityksistä salatusta Jumalasta.
Ei voi olla kukaan muu kuin Pauli Annala.
-
Pauli Annala on käynyt Lahdessa puhumassa.
-
on!
-
Välistä tuo vanha vainooja yrittää uskotella etten missään uskossa ole kun en enää jatkuvasti pohdi uskonasioita ja kurki ohjeita Raamatusta. Elän vaan vapaasti ja suht onnellisena. Eihän "oikea uskovainen silleen voi ".
Mutta minähän olenkin körtti ! V Porkolan mukaan vainooja tuntee hyvin Raamatun ja jakelee ohjeitaan ja muistutuksiaan pyhittymättömyyksistämme. Mutta tämän olen jo oppinut: meidän ei täydykään tehdä, Jumala tekee kaiken edestämme. On jo parhaansa antanut
Kristuksessa.
-
Isaac Bashevis Singer kuvaili kerran saatanaa jutalaisesta näkökulmastaan: "a bad lawyer." Tämä katala lakimies toimii syyttäjänä ja houkuttelee ihmisiä rötöksiin, ettei jäisi työttömäksi. Tämä mielessäni aavistan usein vanhan vainoojan siellä, missä arvostellaan, moititaan ja syytellään. Lähimmäisten pyhyyden puutetta mittaavat uskovaiset haiskahtavat usein hienokseltaan rikinkatkuisilta.
-
agree !
-
Ai ku kiva aihe taas.
Kuuntelin yhen kivan puheen jossa vanhaa vihollista verrattiin nyrkkeilijään.
Oikeesti siinä puheessa oli kiusauksista se aihe, mut kuiteskin.
Eli nyrkkeilijä tutkii ensin vastustajaansa ja sitten kun huomaa heikon kohdan alkaa pommittaa sitä.
Eli kun huomaa heikkouden, niin iskee siihen uudestaan ja uudestaan.
Vanhasta vainoojasta ois kiva kuulla enempikin juttua, mutta tiedä kuinka körttiläistä puhe siitä on?
Kun toiset painottaa, että vahollinen on tullut vain tuhoamaan ja tappamaan, kun taas Jeesus on tullut, jotta olisi elämä ja yltäkylläinen elämä.
Eli vihollinen tuo murhetta ja itsensä väheksymistä, mutta Jeesus taas kannustaa ja valaa rohkeutta tehdä asioita..
:wink: