Keskustelu > Yleinen keskustelu

Huhtiniemen tuntemattomat sotilaat

(1/2) > >>

Mörtti-57:
Mun isä oli kahta päivää aikaasemmin täyttäny 20-vuatta kun joutuu sotahan.
Tappeli korin, uskonnon ja isänmaan pualesta: Kuurnapohojas, Rätykyläs, Purnujärvellä, Veitsijoella, Matikkalas, Pöyryniämellä, Vuasalamella, Muolaalla, Kivennavalla, Alesandrovskas, Valkeasaares, Riihisyriäs, Pihlaises, Talis ja Kaltaveren lohkolla.
Isän sotajotos kesti n. 5-vuatta, mutta ei loppunu miäles milloonkaa.
Äitini kertoi kerranki heränneesä yällä, kun isäni oli hänen kurkussaan. Kauhealla huurolla oli saanu isän irrottamahan otteensa. Oli häpeellen kertonu, että oli justihin kuristanu ryssää unessaan.
Toivottavasti painajaaset loppui kun pääsi hauran lepohon siunattuhun maahan.

Toivottavasti nämä Huhtiniämen tuntemattomakki löytävät pian omaastensa lua.
Venäläästen suurhyäkkäyksen aikana monelta loppui fyysiset ja henkiset voimavarat, jolloin lähärettihin silimittömähän pakohon.
Tällääsiä "sotarikollisia" tuamitti kenttäoikeus ammuttaviksi joukoolle varootukseksi huanosta kurista ja taistelu moraalista.
Aikamoosen uhurauksen nämä nuaretmiähet joutuivat isänmaallensa tekemähän.

"Meirät luatiin poljettaviksi porraspuiksi tulevaisuuren tähren", sanoi nuarukainen. "Miksi kapinoira sitä vastahan, kun tiätää, että se on totta? Mutta häpeän, että olin vain laho lankku, joka rusahti poikki ensi koetuksessa."
MIKA WALTARI

Johannes:
Mietin itsekin asiaaa paljon. Ainahan on historian kannalta hyvä, jos asiat selvitetään. Inhimilliseltä kantilta mietittynä toisaalta on hyvä, että he pääsevät siunattuun multaan, mutta toisaalta olen miettinyt sitä, että samalla häpäistään maine, kun ovat sotilaskarkureita. Jos olisi kyse omista omaisistani, niin en tiedä, haluaisinko tuudittautua siihen harhakuvitelmaan (ja siihenastiseen tietoon, ei kuvitelmaan), että se jäi rintamalle isänmaan puolesta kaatuneena vai haluaisinko, että minulle tultaisiin sanomaan, että vaikkapa ukkini oli sotilaskarkuri ja teloitettiin. Toki saisin ukkini silloin tänne lähelle, mutta kuitenkin.

No, onneksi kuitenkin ukkini selvisivät sodasta ja samoin muutkin sukulaiset. Kaikkien isovanhempieni sisarukset selvisivät, osa haavoittui, mutta kuitenkin hengissä kotiin. Ei ole siten kovin läheisiä sukulaisia sankarihautausmaalla. Tosin Karjalaan jääneet hautausmaat jäivät surettamaan, siellä lepävät mummonkin pikkusisaret ja isovanhemmat. Mummon isä taas on jossain Ristiinassa, kun kuoli evakkomatkalla. Oli jo tuolloin sairas mies, ja osa pojista rintamalla, niin ei kestänyt, kun tuli joku keuhkotauti tms. Kuoli sitten matkalla ja haudattiin Ristiinaan, kun muu perhe jatkoi evakkomatkaansa. Mummon äiti kuoli sitten uuteen asuinpaikkaan 1960-luvulla. Niin eivät päässeet puolisot vierekkäin lepäämään.

Mörtti-57:
Minun pedagogiikkani on ankara. Heikkous on taottava pois. Minun linnoituksessani kasvaa nuoriso, jonka edessä maailma vielä vapisoo. Minä tahdon väkivaltaisen, käskevän, pelottoman, julman nuorison. Kaikkea sitä on nuorison oltava. Sen on kestettävä kipua. Siinä ei saa olla mitään heikkoa eikä herkkää. Vapaan, suurenmoisen pedon on loistettava sen silmistä. Vahvaksi ja kauniiksi minä tahdon nuorisoni...Silloin minä voin luoda uutta.
ADOLF HITLER
Näiren kriteerien mukaanenko olis suamalaasen sotilahan pitäny olla?

Ei näiren poikaparkojen kohtalossa omaasilla pitääsi olla mitään hävettävää.
Hävettävää pitääs olla joukkojen johtajilla, jokka turvautui tälläisiin äärimmääsiin tekoohin joukkojen hallinnassa. Onhan sitä armeijan omaatuntoa kolkuttanukki, kun ovat kaikki jäliet pyrkineet hävittämähän.

Johannes:
Mutta kun todellisuus on toista. Myönnän kyllä itsekin, että olisin itsekin voinut olla rintamakarkurien joukossa, jos vastassa oli se mitä oli ja yksin olisin siellä ja kaikki muut kaatuneet. En voisi sanoa, etteikö kävisi mielessä, että nyt minä lähden vetämään. Siis ymmärrän täysin heitä ja sympatiani ovat heidän puolellaan, mutta kuitenkin pakko myöntää, että maailma on julma ja muistaa parhaiten sankarit. Itsekin myönnän olevani ylpeämpi heistä, jotka eivät livistäneet...ei Suomea enää olisi, jos kaikki olisivat karanneet. Kuitenkin ihmisiä ne olivat ne sotilaatkin, eivät ihmistä parempia myös heikkouksineen. Siksi en tiedä, kumpi vaihtoehto olisi omaisille parempi.

Liisa:
Pappani katosi sodassa -44. Siitä on kyllä tarinat kirjoitettu kuinka se kävi; kaukopartiomatkalla tulivat vihollisen tulituksen yllättämiksi järven jäätä ylittäessään. Pappa sai osuman ja jäi huutamaan muutaman muun haavoittuneen suomalaisen kanssa jäälle, kun muu porukka joutui pakenemaan takaisin tulituksen alta. Myöhemmin kun lähtivät ruumista hakemaan, ei sitä löytynyt.

Ei ole varmaa tietoa siitä räjäyttikö pappa lopulta itsensä käsikranaatilla jäälle, hautasivatko neuvostoliittolaiset jonnekin, vai veivätkö vankina mukanaan, ja ties minne pappa sitten päätyi. Kyllä tällainen vaivaa. Vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen kuulemma kotiväki odotti poikaa, puolisoa, veljeä ja isää takaisin sodasta.

Nyt pappa olisi 83-vuotias. Vaikka en itse pappaa ikinä tuntenut, jotenkin helpottavaa se olisi minullekin tietää kuinka lopulta kävi. Puhumattakaan siitä mikä helpotus se varmasti olisi äidilleni ja äidinäidille.

Tässä valossa tuntuu tosi tärkeltä myös se, että Huhtiniemesta selvitettäisiin kaikki mikä selvitettävissä on, ja vainajat tunnistettaisiin. Häpeällistä tässä on esimiesten toiminta, teloitukset ja asian salailu - ei minusta karkuruus. Ihminen toimii omien kykyjensä mukaan, ei selän katkeamisesta pitäisi enää häpeää ristiksi ottaa.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu