Kun oma pohja vajoaa,
niin armo yhä kannattaa.
Sen päällä, niin kuin kallion,
minulla turvapaikka on.
Näin itse suurin piirtein ajattelen armosta. Lieneekö "determinismiä" uskoa, että tässä satunnaisessa ja kylmässä ihmisen maailmassa se oma pohja voi vajota milloin hyvänsä (ja lopulta se vajoaa joka tapauksessa). Tällöin meillä on radikaalin ei-inhimillinen, ei-ihmismäinen sanoma siitä, että siltikin on, jokaiselle, turvapaikka ilman ennakkoehtoja ja suoritusvaatimuksia vaikka kaikki toivo ja oma voima olisikin mennyt. Tässä on minusta kristinuskon oikeutus (niin usein kun sitä onkin kautta historian tulkittu inhimillisen valtataistelun, tietämättömyyden ja ennakkoluulon hengessä) - tätä universaalin avointa turvapaikkaa ei esimerkiksi oma maallinen, agnostinen liberalismini (laimennetulla Nietzschellä tuettuna) pysty mitenkään korvaamaan. Jos kirkko jotenkin ymmärtäisi tämän ainoan aarteensa säilyttää ja unohtaa kaikki epätodelliset dogmansa ja pönäkät organisaationsa, jotka enemmän sitä peittävät kun tuovat esille.
