Jotain jäi sanomatta, kun ei pystynyt, ehtinyt tai kehdannut..

[AKUANKKA313]

Onko sinua jäänyt harmittamaan, kun et ole pystynyt sanomaan suoraan jotain tärkeää?
Vai etkö ole rohjennut tai viitsinyt yrittää viestittää jotain joka jälkeenpäin kaiveli?

[Pirska]

Ilmeisesti ei ole jäänyt harmittamaan, koska en muista yhtään yksittäistä tuommoista tilannetta. Jonkunlainen muistikuva minulla on, että semmoisia tilanteita on ollut, mutta en kaikesta päätellen ole jäänyt rypemään niihin. Sen muistan, että jälkikäteen olen voinut selittää asiaa, pyytää anteeksi tms.

[Mansipaani]

Päinvastoin viimeaikoina on tullut pari kertaa tilanne jossa olin valmistautunut avaamaan sanaisen arkkuni ja olin jo raottamassa arkun kantta kunnes pistin luukun kiinni aivan viime hetkellä enkä ole katunut sitä- sen sijaan puhallellut mielessäni miten läheltä piti. Enemmän muistan hetkiä jolloin olisin voinut pitää sen leipäluukkuni kiinni.
Me naiset, me spontaanit, impulsiiviset naiset. Voi meitä. 

[Leena]

On minulla jäänyt.  
Turha surra sellaista, jossa olisi voinut iskeä ilkeästi ja vasta kotona hoksaa kuinka.  

Mutta on asiallisia asioita, joissa olen jäänyt väärällä hetkellä sanattomaksi.  Tai joissa olisi tullut esittää reilu vastakysymys:  Niin, mutta oletko ajatellut, kuinka käy siinä tapauksessa, että...?  

Samoin olisin kerran voinut puuttua ennalta käynnistyvään työpaikkakiusaamiseen, näin kuinka psykologi (uhri) ja sairaanhoitaja jatkuvasti jäivät työajan päättyessä sen  hoitsun huoneeseen johonkin ihme tilinpitoon. Ennen kuin räjähti olisi pitänyt mennä sinne ja sanoa, että on aika lähteä kotiin ja levätä raskaan työpäivän päälle. Täällä tehdään työtä, onko jompi kumpi kenties potilaana...??  

Ja puhua kummankin kanssa erikseen.  Olin nimellisesti tiimin johtaja, siksi... ja kun näin ja arvasin että kohta ryskyy. Taisin vähän pelätä, ja aika kakara olin. Silti se suututtaa.

[Riitta-mummi]

Näin miekii koton, mut nyt ko löysin Väinö Malmivaaran neuvon: Älä sano mitään, homma toimii paljon paremmin.
...
Toiseltaan mietin yhä 11 vuoden jälkeen mitä olisi pitänyt sanoa ajoissa omalle ainoalle veljelleni. Hän taisi olla elämänsä vaikeuksien kanssa ihan yksin.

Äiti sanoi viimeisiksi sanoikseen jotain niin kaunista minulle että se auttaa ja lohduttaa vielä 19 vuoden jälkeen kun tunnen itseni perin kurjaksi.

[Riitta-mummi]

Päinvastoin viimeaikoina on tullut pari kertaa tilanne jossa olin valmistautunut avaamaan sanaisen arkkuni ja olin jo raottamassa arkun kantta kunnes pistin luukun kiinni aivan viime hetkellä enkä ole katunut sitä- sen sijaan puhallellut mielessäni miten läheltä piti. Enemmän muistan hetkiä jolloin olisin voinut pitää sen leipäluukkuni kiinni.
Me naiset, me spontaanit, impulsiiviset naiset. Voi meitä. 

Tähän jatkoin edellä ensimmäisen lauseeni.

[Pirska]

Sananl. 25:11

Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat.

Vielä tutummalta kuulostaa tämä vanhempi versio:

Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa.

[Viisveisaaja]

On jäänyt useastikkin erilaisissa kokouksissa jäänyt sanomatta, kun pomo on kuitenkin aina oikeassa, vaikka olisi väärässä.
Olen sitten kokouksen jälkeen varovaisesti ottanut asioita esille kahden kesken.

Yleensä kyllä ongelma on enempi liiat kysymykset ja liika äänenkäyttö eri tilanteissa ja sen verran hullu olen, että oman mielipiteeni kyllä sanon, kuten täälläkin. Tykkää siitä sitten tai ei..

[öppiäinen]

Yleensä kyllä ongelma on enempi liiat kysymykset ja liika äänenkäyttö eri tilanteissa ja sen verran hullu olen, että oman mielipiteeni kyllä sanon, kuten täälläkin.

Sama täällä. Tosin en tiedä, onko se liikaa. Lähinnä tuntuu, että viestintätilanteiden rakenne on sellainen, ettei se mahdollista asioiden kunnollista selvittelyä, eli niin perinpohjaista selvittelyä kuin mitä itse haluaisin. Niinpä sitten lakkaan yrittämästäkään (vrt. otsikko). Kevyt, vähittäinen tutustuminen sanomalla vain vähän kerrallaan ei ota minulta onnistuakseen.

Koulussa olin se, joka uskalsi kysyä kun ei jotakin ymmärtänyt. Joskus innostin sillä tavoin koko luokan kyselemään. Yliopistossa vielä uskalsin keskeyttää massaluennon ilmoitamalla, että nyt putosin kärryiltä, kelattaisko vähän taaksepäin. Työkokouksissa nykyään olen enimmäkseen unessa, välillä havahdun räksyttämään. Tuntuu että töissä iso osa ongelmista tulee siitä kun osapuolet kuvittelevat ymmärtäneensä mitä toinen tarkoitti mutteivät sittenkään ymmärtäneet, joskus oikein näkee että nyt juuri se väärinkäsitys tapahtuu, nyt tuo ei tajua muttei huomaa sitä.