Jeesuskin sanoo Vuorisaarnassa jotenkin tyyliin: ei jokainen, joka sanoo minulle Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se joka on tehnyt isäni tahdon. (Eli terve vaan se viimeinenkin toivo.)
Niin, ja kun sitten vuorisaarnasta vielä luetaan Jeesuksen sanat, että "olkaa te siis täydelisiä, kuten teidän Taivaallinen Isä täydellinen on". Niin, ja ne monet monet muut Jeesuksen käskyt.
Ja jossakin sanotaan, että jos ihminen rikkoo yhden käskyn, Jumala katsoo, että ihminen on rikkonut tällöin joka ikisen Lain käskyn.
Eipä taida elämän varrelta kenelläkään löytyä yhden yhtään synnitöntä sekuntia tuon kovan ja varsin epäinhimillisen lain edessä.
Eikä edes yhtään käskyä, jota olisi edes sekunnin verran onnistuttu Jumalan vaatimalla tavalla noudattamaan.
Samoja asioita olen pohtinut. Muistan jossain kaukaisuudessa (1987) kun mielessäni oli heittää Raamattu kaaressa eräältä rinteeltä alas aivan mielenosoituksena Jumalalle. Tällä ajatuksella purin kiukkuani Jumalaa kohtaan. Vaikka mitä teki, ei vain rauhaa tullut. Ainainen riittämättömyys Jumalan edessä.
Nykyään hyväksyn sen, että Jumalan kovan ja epäinhimillisen Lain hengellisenä tehtävänä on tehdä jokaisesta ihmisestä jokahetkinen synnissärypijä ja tällä tavoin ajaa ihminen Kristuksen luo. Jotain tämänsuuntaista se Paavalikin kirjoitti.
Lutherin tekstien ja Raamatuntulkinnan lukeminen on ollut minulle hyvin terapeuttista luettavaa. Luther tuon tuostakin painottaa, että Kristukseen turvaavan ihmisen jokahetkinen syntisyys on laitettu Kristuksen syyksi ja Kristuksen jokahetkinen täydellisyys luetaan ihmisen hyväksi.
Ihmisestä tulee näin täydellisesti Jumalalle kelpaava. Omatunto tosin monesti todistaa vallan muuta.
Luther korostaa, että sanoi omatunto sitten mitä sanoi, Kristuksen sovituskuolema riittää tämän syntiongelman ratkaisuun.
Raamattua lukiessa välillä tulee sallinen kuva, että Jumala on Paholaistakin pahempi ja Paholainenkin on vain Jumalan oikkujen uhri.
Välillä voi säälittääkin tuo Paholaisen tuleva osa.
Ja tämä jos mikä vihastuttaa mieltä.
Kerran Lutheria lukiessani minulle tietyllä tapaa selvisi tämä 'Pahan Jumalan' ongelma, joka sanoo itseään hyväksi Jumalaksi.
Kuten totesin, Kristuksen sovitus on tosiasia, vaikka kaikki inhimillinen (järki ja tunteet) muuta sanovatkin. Tämän sovitusasian voi yksinkertaisesti hyväksyä itselleen vastatodisteista huolimatta.
Sama tähän Jumalan 'pahuus'-ongelmaankin: tulee vain uskoa se, mitä Raamattu sanoo Jumalasta, että Jumala on hyvä. Vaikka olosuhteet ja kaikki puhuisivat toista, ihminen saa pitäytyä Sanaan ja uskoa, että Jumala on hyvä.
Tämä riitti toistaiseksi minulle tuohon ongelmaan.
Kristinusko on täynnä järjenvastaisia ja selittämättömiä asioita.
Se on ihmisen parhaankin järjen avulla tutkittuna hullutusta, kuten Paavalikin sen totesi. Jos kristinuskoon yrittää järjellä päästä sisään, nin hyvin pian tulee seinä vastaan, jonka yli ei pääse.
Ainut vaihtoehto lienee se, että käännytään takaisin, unhoitetaan koko juttu tai sitten vain uskolla hyväksytään se siinä laajuudessa, kuin pystytään, mitä Jumala sanoo, vaikka se monesti on varsin järjetöntä.
Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin toivoa, että Kristuksen sovituskuolema kattaa koko minun syntisyyteni, mukaanluettuna kaikki epäilykseni siitä, että onkohan kristinusko tai juuri minun edustama tulkinta edes sellainen, että voin pelastua. Ajoittain tämä KRistuksen kuolemallaan hankkima sovitusajatus saa mielen jotenkin innostumaan ja kokemaan suurta iloa, monesti taasen ei tunnu miltään, paitsi vain pahalta ja epävarmalta.
Kristinusko on täynnä mysteerejä ja etsimistään odottavia löytöjä jossa järjellä ei monesti ole osaa eikä arpaa.
