Kiitos, Köpi. Olen funtsaillut sitä pitkää retriittiä - kuulin että jopa kuukauden pituisia olisi - mutta hyvin vieraalta tuntuu ajatus siirtää mikään millä olisi Jumalan kanssa tekemistä pois oman arkeni keskeltä. Jos en vaikka nyt jotakin rukoselämän kurinalaisuutta siinä opi, niin ei se kyllä siinä myöskään pysy. Tuosta tulee vain yksi egotrippi lisää.
Isämeitään liittyy kysymys jota jaksan ihmetellä. Mehän sanomme sujuvasti että "tapahtukoon Sinun tahtosi", mutta onko vain minulla kokemus siitä että teologit kiusaantuvat kohtuuttomasti jos sanoo vahingossa ääneen että "tietäisipä edes (!) mikä on Jumalan tahto" jossakin tilanteessa jossa on näyttänyt olevan vain sellaisia vaihtoehtoja jotka ehkä eivät ole hyviä nyt itselleni mutta hyödyttömiä myös toisille ja valita on pitänyt. Tämä sivuaa sitä johdatus-teemaakin, joka kenties vajosi johonkin pohdintaan, että osattaisko vielä vähän hedonistisempia olla. Olisi ollut viisaampaa kysyä, paljossakohan ihmiset kysyvät sitä... Minulta on pari tuttua pappia lyönyt jokseenkin luukut kiinni ja saanut suorastaan pelkäämään koko aihepiiriä. Eh...h hhuh kn...totanoin...siis...kyllä semmosia on ihan mahdotonta tietää! Mitähän ne luulivat minun kysyvän? Heiltäkö sitä?
Toivuttuani tyrmistyksestä kysyin tuota- en saanut vastausta. Onko tuo jollakin tapaa epäraitis tai epäkristillinen kysymys - retorisenahan minä sen esitin ja luulin että se on selviö. Mtta eikö sitä enää siis käännetä niin että "anna minulle vähän viisautta jos tahdot - jotta en ihan vastoin tahtoasi valitsisi" - mitä ihmettä minun pitäisi tästä ajatella?
Bonhoefferin haamu tuossa koputtaa olkapäätä ja huomauttaa ettei hän tehnyt tuosta ongelmaa. Hän yksinkertaisesti porskutti jotakin reittiä, eikä suuremmin häirinnyt Kaikkivaltiasta noin pienillä asioilla, ja ehkä sitten näillä mennään... todetaan rukouksen luvun aikaan että olisihan tuo suotavaa muttei häiritä enempää tällä teemalla.
