Tämän kirjoittaja on Vir rusticus en siis minä
Hei vaan
Tuli viesti, että sopisi foorumille jotain kirjoitella. Eikä toivomus mitenkään kohtuuton olekaan; asemoinhan itseni eniten herännäismieliseksi, jos joksikin tässä "uskomisen" kentässä.
Toisaalta on ollut mieli, että parempi on olla hiljaa, kun ei ole mitään (hengellisesti) rakentavaa sanottavana. Olen nimittäin viime aikoina ajatellut, että on 68% todennäköisyys sille, että ajattelu, että olisimme jollain lailla iankaikkisuus-olentoja, on toiveajattelua. Mutta silti toinen puoli minussa esittää vastaväitteitä, vaikka armon vilaukset ovat vähissä. Rukoukseni voi usein alkaa: Ole minulle armollinen, vaikka en (oikein) jaksa Sinuun uskoa, mutta Sinussa roikun, kun ei oikein muutakaan ole. Onpa skitsofreenistä.
No, sitten, kun ajattelen, että siinäkin tapauksessa, että tämä vähän epälooginen pelastushistorian rakennelma, on epätosi, niin hyvin on. Nimittäin luulen, että uskoni ei riitä mihinkään aika armollisenkaan tulkinnan mukaan, eikä ainakaan meidän v-lestadiolaisille (syntejä ei ole saanut anteeksi oikeassa järjestyksessä), eikä kai helluntai-karismaattisillekaan piireille, joille henkikasteen kokeminen maan jyrähtelyn tms. kokemuksen kanssa on merkki oikeasta osallisuudesta Kristukseen.
Siis, miksi olisi hyvin. Hyvin voisi olla siksi, että jos emme iankaikkisuusolentoja ole, en joutuisi mihinkään piinapaikkaan ikuisuutta viettämään (mikä siis kohdallani voisi olla todennäköistä hengellisen tilani huomioiden), vaan katoaisin tuskattomaan olemattomuuteen.
Olen jäänyt vähän sivummalle tarkkailijaksi, vaikka silloin tällöin kirkossa käyn ja raamattupiirissä. Hupaisa minusta piispa Kareksen sanomaksi pantu lause: "Jos sinne taivaaseen päästään, pidetään siellä sivummalla seurat".
Mutta teol. maisteris-opinnot ovat menossa, mistä olen saanut moitetta, jotta vien nuorelta työpaikan. Siitä ei ole pelkoa. Korkeintaan Septuaginta-tutkija minusta voisi tulla, (jos Herra suo).
