Arvelen ryhtyväni Raamattuun kaiken opiksi saamani jälkeen huvikseni. Katsonkin, siis huvikseni, mitä tapahtuu, kun luen vain. Ihan vain huvikseni, siis.
Minulle opetettiin, ettei Jumala johdata yksittäistä ihmistä.
Sitten luin tenttiin Religionspsykologins grunder, ja sanottiin tutkitun vanhuksia joista moni katsoi taaksepäin elämässään, ja oli tämän kanssa toista mieltä. Oli ajatellut kiitollisuudella Jumalan johdattaneen.
Minulle riittää anteeksianto vääristä valinnoista ja ratkaisuista, joiden motiivi ei ollutkaan kovin puhtoinen. Mutta moni kirjoittaa: Raamattua lukiessaan on kuullut Jumalan äänen.
Sen takia minä luen Raamattua nyt vaikka vähäsen, ja minua pelottaa avata ne kannet joihin on raapustettu salasanoja siinä toivossa että ne löytyisivät jostakin.
Minua vapisuttaa ajatus Jumalasta puhumassa minulle. En ole sen arvoinen että tulet luokseni, lähetä sana, niin minä paranen, ja mietin pelkäsikö tuokin ihminen. Mistä minä tiedän mitä sanoo...