Kotiseurakunnan viides, korkkaamaton kirkko ja saarnanjatkot. Taas saatiin Histan Häät, kun en osaa pitää suutani kiinni. Saarna käsitteli antamisen autuutta. Oli palkittu aktiiveja ja kuultu kiitokset -- mutta minusta se on vain kivaa... Mutta kun minä tykkään laulamisesta. Niinpä. Kysyin että ihan totta elämä mennään näillä fiiliksillä? Kristuksen uhritie ei koske seuraajia? Miten minun Raamatussani puhutaan toisin??
Kristuksen kutsuessa seuraajia hän ei lupaa pelkkää kivaa. Totta ihmeessä nauttia saa, musiikista eritoten, lasten seurassa touhuamisesta, maailmassa on paljon mistä löytää kiitoksen aihetta - tai kai sitten pitäisi, silloinkin, kun ei vain jaksa. Kun ei oikein tiedä, huomaako Jumala tämmöisiä hippuja vai riittääkö työtä galaksien sommittelussa ja enintään kansojen kohtaloissa?
Kyl tuli turpiin. Pitäisi ylistää ja kiittää niin olisi hyvä olla. Pitäisi sentään vähän katsoa, missä avautuu. No mitä sitten tarkoitit? Mitä kumman kärsimyksen jakamista, jos et siis puhunutkaan itsestäsi? Että kuullakko toisia? Kaikkeen on apu löytynyt Kiitoskirjoista.
Otin taksin, syöksyin körttiseuroihin, myöhästyin vain pikkuisen - ensimmäinen kuulemani sana oli kärsimys. Se oli elämänsuuruinen huojennus minulle. Nämä eivät pelkää vaikeaakaan aikaa, vaikeaakaan asiaa. Näille uskaltaa sanoa, että tiedättekö mitä. Mikään nappula ei aina auta. Ei kiitosnapin painaminenkaan. Hyvä on, jos "Kiitoskirjaa" lukien on jaksanut aina ylistää. Hyvä niinkin, että heikommalle on oma kulkutiensä ja väkeä yhdessä veisaamassa: Kun kristityn on nimi mulla tee siksi minut todella. En jaksa olla hyvä kristitty, jos olen ylipäänsä kristitty olen kokonaan kuin sikiö kohdussa, napanuoran varassa ja ruokkimana, ja silloin, sen tietäen, polvet ruvella, takki savessa annetaankin nilkuttaa ja saa, niin juuri, saa kysyä: Herra, mitä tahtoisit minun nyt tekevän? Mikä sinun tahtosi on? Miten sinä toimisit, kun minä en enää vain tiedä!
Jos edes aina niin sitäkään.