Minua kiusaa julkisessa keskustelussa aika vanhanaikaisena pitämäni naisten seksuaalisuuden kontrollointi, johon kysymys hedelmöityshoidoista monilla liittyy. Eduskuntaa myöten miespuoliset hedelmöityshoitojen vapauden vastustajat ovat ylettömän kiinnostuneita naisten seksielämästä, eivät niinkään tulevien ja jo olemassaolevien lasten emotionaalis-sosiaalisista oloista (tai olot kytketään äidin seksielämään). Kautta aikain on ollut lapsia, jotka äiti yksin tai isä, tai täti, isovanhemmat tai sisarukset ovat kasvattaneet, joko virallisina huoltajina tai käytännössä varsinaisen huoltajan hoivakyvyttömyyden takia.
Toisaalta on pidetty kunniallisena sitä, että "vahingossa" raskaaksi tullut nainen urheasti kantaa tekonsa seuraukset, mutta kuitenkin niin, että siitä (varsinkin itse teosta, jonka tapahtumisen lapsi näkyvästi todistaa kaikille) tulisi tuntea häpeää ja aina katsella kunniallisesti naimisissa olevia pikkuisen ylöspäin. Ja lopulta saa salaa tuntea iloa lapsestaan. Kun sitten joku nyt skippaakin tämän häpeävaiheen pyrkimällä aktiivisesti äitiyteen, on se paheksuttavaa.
Ihmettelen, mitä liikkuu mielessä niillä miehillä, joille kelpaisi (tuntemattoman lesbo-)naisen luomuhedelmöitys, jos tämä vain suostuisi seksiin lapsen saamiseksi jonkun, kenen tahansa miehen kanssa. Tällaisenkin mielipiteen olen kuullut muistaakseni jonkun kansanedustajan suusta. Kenen onnea tai hyvinvointia se lisäisi? Entä nainen, joka ei löydä kumppania, mutta aika kuluu - entä jos kumppani ja kunniallinen heteroavioliitto löytyy biologisesti liian myöhään? Kenen onnea lisäisi se, että nainen pyrkii äitiyteen luomusti harrastamalla seksiä jonkun vieraan, kumppanikseen sopimattoman miehen kanssa, koska ei saa hedelmöityshoitoja? Tai vielä pahempaa - tarjoaa avioliittoa ja sitä kautta itsensä ja mahdolliset tulevat lapsensa miehelle, jonka kanssa hänellä ei ole mitään yhteistä? Olen nähnyt perheitä, joissa lasten biologinen isä on kuin ylimääräinen lapsi, ei osallistu kodin töihin eikä ole puolisolleen aikuinen kumppani. Silloin tulee mieleen, että olisi kaikkien kannalta parempi, jos nainen olisi lasten kanssa keskenään.
Usein vastustajien kommenteissa kuuluu voimakkaana heidän oma käsityksensä seksuaalisuuden ja parisuhteen olemuksesta, eikä se ole mairitteleva. Joskus tuntuu, että heille (hetero)suhde perustuu seksiin ja sen peruselementti on nimenomaan seksuaalinen ja sukupuolinen erilaisuus, ei yksilöiden välinen kumppanuus. Ikään kuin parisuhde olisi jonkinlainen pelitilanne, jossa toinen edustaa mieheyttä yleensä ja toinen naiseutta yleensä. Tämän vastakohta tiivistyy minulle eräässä (en muista kenen) aforismissa, jota siteeraan ulkomuistista:
"Sen jälkeen kun aloin rakastaa sinua, et enää muistuttanut ketään toista."
Ja siitä taas seuraa, että syvässä rakkaussuhteessa on lopulta samantekevää, mitkä toisen ulkoiset määreet (ikä, sukupuoli, ulkonäkö...) olivat ennen kuin tämän oppi tuntemaan "sisältä päin" ja tätä rakastamaan. Uskon, että sama pätee myös muihin terveisiin ihmissuhteisiin kuin rakastavaisten välisiin, kuten huoltajien ja lasten. Ei kai kukaan vaihtaisi omaa "toista äitiään" johonkin tuntemattomaan mieheen vain saadakseen "isän"?
Ihmiset on yksilöitä, syviä mysteereitä, ihmeellisiä salaisuuksia, joiden tuntemaan oppimiseen menee koko elämä.
Näitä miettii naimisissaoleva länsimainen kristitty hetero.
Äänestys