Aurinkoista, silti välillä hivelee muutama lumihiutale.
Kävin isän haudan siisitmässä ja vein sinne äitienpäiväruusun, kestänee tätä hiukan myöhässä olevaa kevättä ja vilpoista.
Eilen vein pojan haudalle samanlaisen ruusun.
Ja ystävälleni vein eilen myös samanlaisen, hän menetti ainoan lapsensa tämän vuoden puolella, helmikuussa.
Surua olemme käyneet läpi...kuulolla ollen, välillä itkien ja muistellen ja kaikkea sen tiimoilta...Jumala antakoon kummallekin heistä voimaa, niin isälle kuin äidille.
Ja tänään myös omalle äidilleni annoin saman värisen ruusun kuin isällenikin vein.
No, nyt tuli kovin esille tämä elämän tumma raita, kuoleman läheisyys ja todellisuus, mutta se kuuluu tähän ihmisen osaan, kuuluu ja joskus aivan liian varhain.
Mutta huokaillen eteen päin.
Minun poikani kuoli liikenteen uhrina jo 6 vuotta sitten.
Mihin ihmeeseen tämä aika tässä ja tästä välistä on oikein juossut....en aina sitä voi oivaltaa, en käsittää, en ymmärtää.
Mutta elämän edessä on taivuttava, tai kuoleman edessä, painettava vain hiljaa päänsä ja antaa itkun tulla kun se vyörymällä tulee, vieläkin toisinaan.
Ja nyt kun ystävä on menettänyt lapsensa äkillisen sairauskohtauksen vuoksi, niin taidan osin käydä omaanikin surua edelleen läpi.
Mutta Taivaan Isä, auta ystävä-pariskuntaa ja anna mullekin se, mitä tarvitsen....aamen.
-Pohdintoja kahvimukin äärellä.
