Selkäsärky herätti. Ja merkillistä, herätti täyteen onnea siitä että voin kävellä, mietteitä ystävistä joilla välilevypullistuma on tehnyt tempauksen ja vaatinut välitöntä leikkuutointa, tietoa että tiedän milloin on hätä kädessä. Vähän niinkuin silloin kun silmistä löytyi kaikenlaista ja kotimatkalka näin kaiken, kaiken ja koko maailma oli kaunis keskellä marraskuun tihkuista harmautta.
Aspiriinia likoon ja hiljainen kädenojennus ja ehkä minäkin pääsen tietämään uutta kuten Docens elämänsä julmimpana hetkenä. Ja minä tonttu olen tonttuillut ja unohtanut koko sen vaivan olemassaolonkin ja jankuttanut että tärskäytin vain häntäluun muussiksi tai jotain. Olisikohan asiaa käydä lääkärissä.
Omituista! On onnellista tietää ja muistaa, kuinka nopeasti se hyvyys unohtuu, jossa Kaikkivaltius on tullut todeksi. Sanotaan että miesmuistin pituus on kolme vuotta.
Miksi minä en kiitä siitä että kävelen omin jaloin? Ja ellen joskus kävele? En uskalla ajatella mutta tietää minä voin.
Se on toinen tarina että söin siinä sitten kaksi (2) proteiinipatukkaa joista kumpikin oli tarpeeton. Onneksi maistuivat pahalta minun suussani.
