Huolenpito

[sadetta]

Juttu alkoi oudosti, ok - hä'n koki vain että pitäisi soittaa minulle ja olin täällä ns henkitoreissani - ajattelin häntä,  ja olin kuulkaas tyrmätty kun hän soitti sillä hetkellä.  

Tarinan toinen puoli.

Leena kaipaili apua körttivaate-keskustelussa kaavojen tekoon. Tiesin voivani auttaa, joten tarjosin apua. Vaihdettiin yhteystiedot ja asiaan oli tarkoitus palata sitten kun niitä kaavoja väsätään. Viikko sitten perjantaina tuli yhtäkkiä olo, että pitäisi soittaa Leenalle. Kummastelin, että mitä minä tuntemattomalle ihmiselle, eihän minulla ole mitään asiaa. Tartuin puhelimeen, laskin sen sitten takaisin pöydälle. Miksi soittaa, ei ole asiaa, en tiedä, mitä sanoa. Sitten otin puhelimen, etsin numeron ja oli vähän outo olo, että miksi ihmeessä soitan. Toisesta päästä kuului vaimeasti huudahtaen, oikeastaan ähkäisten oma nimeni. Olin vielä enemmän ihmeissäni.

Olin kyllä ensin ihan pihalla ja järkyttynyt, että tuossa kunnossa pitäisi pärjätä kotona - yksin. Ja minä, tuntematon ihminen menen auttamaan, kun ei muuta löydy. Kuuntelin vieressä haparoivia sanoja, pätkiviä ajatuksia. Niin, lähinnä kuuntelin, toivoin, että toinen osaa kertoa, mitä tarvitsee. Nestettä, jotain syötävää. Ja kun hänellä ei ajatus kulkenut, tein, mitä koin parhaimmaksi tehdä. Apua, en ollut ennen ollut tällaisessa tilanteessa!

Kyllä antaessaan saa. On ihan hyvä heittää välillä syrjään itsekäs omaan napaansa tuijottelu, että minun elämäni sitä ja tätä, ja keskittyä kuuntelemaan apua tarvitsevaa lähimmäistä. Tai ylipäänsä kuunnella toista ihmistä. Ei elämä pyöri vain minun ympärilläni, hetkinen.. tuossa on ihminen hädässä, voisinko auttaa? Autanko? Kuuntelenko, mitä hänellä on sanottavaa? Itse tunnen olevani niin sokea ja kuuro, etten aina näe toisen tarpeita ja huomaa sitä pientä vihjettä sivulauseessa. Tämä kokemus kyllä antoi ajattelemista. Tottakai auttajalla on omakin elämä, eikä tässä ole kyse itsensä unohtamisesta ja laiminlyömisestä.

Kerran makasin pari viikkoa kotona sairaana yksin (sairaanhoitaja kävi kylläkin), enkä kyennyt kauppaan. Ystävä tarjosi apua, sanoin pärjääväni, en halunnut vaivata. Nyt tajuan, että tällainen auttaminen ei ole rasite. Pienikin teko voi auttaa. Että ystävä, kaveri, sukulainen edes soittaa ja kysyy kuulumisia. Kysyy, saanko apua. Käy kaupassa, kun itse ei pysty, piipahtaa vaikka hetken, siis tarjoaa edes vähän läsnäoloa. Edes vähän, vaikka tuntisi itsensä neuvottomaksi eikä tietäisi, mitä sanoa, tai oma elämä olisi kovin kiireistä. Aina on aikaa sille, minkä kokee tärkeäksi. Eikö sekin ole itsekästä, että ihan väkisin haluaa ja yrittää pärjätä yksin, itse, omin avuin? Ei se aina ole edes viisasta. Kyllä, joissakin asioissa tuntuu vaikealta pyytää apua, mutta joskus olisi parasta osata nöyrtyä pyytämään. Ehkä minäkin seuraavalla kerralla.

Joku oli kertonut aiemmin minulle rukoilleensa Jumalaa, että "Käytä minua, mihin tahdot". Pari päivää sitten muistin sanoneeni nuo sanat äskettäin, ensimmäisen kerran. Aiemmin en ollut ymmärtänyt esittää Jumalalle tuollaista ajatusta. Minulle oli nyt käyttöä. (Ja ihan varmuuden vuoksi, tämä ei ole itsekehua. Sen verran olen oppinut, että jos luulee itsestään liikoja, se kyllä kolahtaa kohta omaan nilkkaan.)

[sadetta]

Vielä sen verran, että aina ei ole mahdollista antaa konkreettista apua oman elämäntilanteen vuoksi. Syystä tai toisesta ei pysty tai jaksa, asuu kaukana tai mitä milloinkin, mutta siis tutulta tai sukulaiselta voi kysyä ne kuulumiset, jos tietää tämän olevan sairas tai vaikeassa tilanteessa. Eli esim. kun olen sairas tai perheenjäsen on kuollut tms., tuttu ihminen ei kierrä minua kaukaa, vaan uskaltaa kohdata vajavaisestikin ja näin ilmaista, että minä olen olemassa hänelle myös vaikealla hetkelläni.

Varmasti on helpompi kohdata tuntemattoman hätä ja avuntarve, se ei osu niin lähelle. Ja toisaalta on vaikeampi suhtautua sellaiseen asiaan, jota itse ei ole kokenut tai lähellä oleva ei ole kokenut. Silti voi pysähtyä ja kuunnella, olla ihminen ihmiselle. Ja apua vailla ollessa uskaltaa itse avautua pyytämään apua. Kaikki eivät auta, mutta Jumala tietää asiamme. Hän varmasti toteuttaa suunnitelmansa ja tahtonsa, kun heikostikin huokaamme ja suostumme odottamaan.

[Leena]

Näin se todellakin meni. Pystyin ilmaisemaan vain että tarvitsen vettä tai juotavaa muuten, olen jo kuivumisen tähden hirvittävässä tilanteessa, puolitajuton. Minulta oli alkuun sanatkin kateissa, en kyennyt sanomaan selvästi mitään. Tuosta kuntoutuminen vei päiväkausia. Laulaminen auttoi puheen palautumisessa ja ruoka tietysti, ja litroittain hän raahasi minulle greippimehua ja semmoista!  
 Joskus mietiskelen, miten Sadetta on kestänyt!  Miten hän osasi auttaa, ilman hoitoalan koulutusta vakavaa, erikoissairaanhotoa edellyttävää komplikaatiota, terveellä järjellä. Mutta myös: Tämä oli äärimmäisen vakava tilanne, sairaalan taholta tietenkin heitteillejättö, mutta huom. laillinen, sillä näin on: Tauti kuuluu kategoriaan "ei hoideta".  Jonakin päivänä se on ehkä kohdallasi totta, me elämme hyvin kyseenalaista aikaa. Jatkan varoittamista.
Siis - eihän nyt tappaa voi mutta kuolemaan saa jättää, kun siitä todellakin on asetus, on, olen tarkastanut sen, olkoonkin että perustuslain vastainen.

Katsokaa eteenne.