Linkissä, jonka tosikkoko postasi (kiitos siitä!), on paljon juuri samantapaista pohdintaa syyllisyyden ja häpeän suhteesta kuin mitä itsekin olen ajatellut. Kirkko perinteisesti puhuu syyllisyydestä paljon, mutta jos sitä ei pystykään kokemaan? Tuntuu, että syyllisyys voi koskea vasta niitä, jotka ovat tasavertaisia vakavasti otettavia jäseniä, mutta sitähän häpeävä juuri ei koe. Mitä sellaiselle kirkko sanoo? -Pitäisi varmaan lukea tuo Kettusen opus, jotta selviää, miten hänen mielestään "häpeä estää aidon kristittynä elämisen"; voihan se olla että juuri niin käy.
Jos ei meillä kuolemansyntejä olekaan niin moni kumminkin vetoaa kymmeneen käskyyn, joista ei kumminkaan löydy käskyä "älä pelkää". Tai sitten rakkauden kaksoiskäsky. Vaan häpeilevälle sekään ei oikein toimi, rakastaa lähimmäistään kuin itseään, kun itseään nimenomaisesti ei rakasta!
Pelkoahan voi sitten olla toisenkinlaista kuin minun normaalin tuttavallisen sosiaalisen vuorovaikutuksen pelkoni. Vaikka se, ettei uskalla avata suutaan, kun heikompaa kiusataan. Tämä sortti ei niin ole ongelmani, tai jos on niin sillä lailla että mietin, mahtaako se heikompi kiusaantua vielä lisää, jos tämmöinen kaltaiseni outo tyyppi asiaan sekaantuu.
Ja ei, en tarkoita että pitää noudattaa jotain tiettyjä käskyjä tai karttaa tiettyjä syntejä, vaikka niitä kuoleman-, ja sitten kaikki on kondiksessa. Kumminkin se, mitä kirkossakin puhutaan, pitkälti saa tuommoisista luetteloista inspiraationsa, ja silloin saatetaan joitakin joillekuille olennaisia asioita (tarkoittamatta) sivuuttaa. Niinkuin nyt minulle tuo paljon puhuttu syntien anteeksisaamisjuttu ei koskaan oikein täysillä ole kolahtanut. Se on jotain muuta parantamista, mitä olisin vailla.
Aihe: Pelko (Luettu 11938 kertaa)