Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Jampe - 07.04.12 - klo:18:58
-
Timo Soini oli Tuomas Enbusken haastateltavana eilen. Kun Enbuske totesi ettei hänellä "uskon vaihde vaan niksahda päälle" vaikka kuinka yrittäisi niin Soini vastasi Ramatun sanoin: "Ei usko ole joka miehen!" ja perusteli sillä että joskus elämässä tulee aika jolloin kutsutaan ja pitää valita. Etsikkoaika, ja mikäli valitsee "oikein" jysähtää usko kertakaikkisesti päähän.
Tuttua ja koettua tekstiähän tuo oli. Toisaalta jäin tuota miettimään siltä kantilta että onko usko ja uskominen jonkinlainen valmiiksi pureskeltu tuote josta voi sanoa joka hetki että onko usko päällä vai eikö ole? Mielestäni tällainen pakettiajattelu sopii hyvin yhteen tuon etsikkoaaika-opetuksen kanssa sikäli että siinä se usko joko kerta kaikkiaan jysähtää päälle tai sitten ei tullut otettua etsikon ajasta vaaria... Mutta onko se oikeasti niin?
Kun minusta jotenkin tuntuu siltäkin että moinen etsikonaika-järkeily johtaa hyvin helposti itseään toteuttavaan ennusteeseen jossa ensin ehdollistetaan kuulija ottamaan vastaan käsitys jonka asia menee juuri näin ja tätä rataa, että usko joko jysähtää tai ei. Kun ihminen jossain tukalassa tai muuten jysäytyksen kannalta herkässä elämäntilanteessa on alttiimpi ja valmiiksi ehdollistettu ottamaan vastaan valmis paketti, tapahtuu jysäys joka vetää maton jalkojen alta ja sitten ollaan ns. "uskossa". Kuinka paljon tässä on ihmisen omaa osuutta ja itseään toteuttavan ennusteen osuutta eli ihminen ikäänkuin "hyppää" tietoisesti tasolle josta on kuullut, on valmis kyseenalaistamaan oman identiteettinsä ja ottamaan tilalle uuden, on valmis kyseenalaistamaan siihen astiset ajatuksensa "jumalattomina hourauksina" ja epäuskon orjuutena ja tietoisesti siirtymään uudelle alueelle jota ei tunne. Ehkä hänen kuvitelmat ruokkivat fantasiaa uudesta, ongelmattomasta olotilasta jossa ei ole huolia ja jossa kaikki tärkeät kysymykset ovat jo saaneet vastauksen.
Vai onko se niin että kun Jumala jysäyttää niin Jumala jysäyttää ja vaatii myös entisen identiteetin hylkäämistä, kysymysten jättämistä jne. Minusta tuntuu että kyllä. Samalla vaikuttaa siltä että kyse on pekästä psykologiasta, otollisesta ajasta ja itseään toteuttavasta ennusteesta.
Mitenkäs muut asian kokevat?
Toisaalta minua suututtaa sellainen että uskonnosta yritetään poistaa sisuskalut ja muodostaa jonkinlainen kuori--uskonto jossa omaksutaan siitä vain ulkoiset tunnusmerkit ja muotomenot. Sanotaan ettei Jeesus ollutkaan Jumalan poika, Vapahtaja vaan ihminen joka opetti hyviä asioita. Ei kynttilän sytyttäminen ja sen äärellä hymiseminen ole mitään kristillisyyttä koska kristillisyydessä on paljon syvempi sanoma joka suorastaan huutaa ja vaatii äärimmäistä vakavuutta ja vastaanottamisen tasoa. Näin pääsiäisaikana ilmestyy usein professoreita ja muita oppineita jotka esittelevät omia näkemyksiään joiden lopputuloksena usko on raavittu sisuksista niin tyhjäksi että sisällä kaikuu tyhjyys. Pelkät kauniit kirkon seinät ja kultakupolit eivät tuo lämpöä eivätkä vastaa ihmisen tarpeeseen kohdata Vapahtajaa.
-
Uskossa on hetkensä, epäuskossa omansa. Iän karttuessa vaihtelut tasaantuvat. Elämä löytää uomansa. Nuoruuden myrskyt ulottuvat tietenkin myös uskon alueelle, usein varsinkin sille. Kokemuksista riippuen elämän ehtoo sujuu kipuillen tai hiljaa suvantoon lipuen.
-
Terve kriittisyys kunniaan.
Mitään ei tarvitse niellä pureskelematta.
Uskon asioitakin täytyy hieman perustella edes tunneperäisesti.
Kaikella on syy-seuraus ja merkitys.
Hurahtaminen on joillekin tyypillisempää.
Usko on myös Jumalan läsnäolon kaipuuta.
Rahaa ei tipu puista, terveys menee ja ihmissuhteet ovat
koukeroisia toisinaan silti Jumalan sana ja Jeesuksen opetukset
eivät muutu hyödyttömiksi eivätkä pölyynny.
Ne ovat turva ja suoja.
-
Minulle usko on aika nuoresta ollut suhde. Siksi en ole voinut "tulla uskoon" millään "vapaantahdonratkaisulla". Enhän minä miestäkään sillä tavalla ota... osapuolella on mielipiteensä...
sen sijaan on ollut aikoja joina Jumala on muistuttanut olemassaolostaan. Oli kai asiaa. Tulisi liian pitkä juttiu jos selittäisin, mutta koetan paraikaa tutkia, onko tietty "identificatio Christi" mahdollinen, oliko dosentti sitä sarjaa... eli oletan spiritualiteetyin erääksi perustarpeeksi, ja sen kehityksen vastaavan persoonallisuuden muitakin kehityksellisiä haasteita, ja vaikuttavan niihin kuten persoonallisuuden kypsyys vaikuttaa omaan jumalakäsitykseen. Jumalaa ei oikein voi tutkia, mutta ihmisiä voi..
Sillai niin...
-
joskus elämässä tulee aika jolloin kutsutaan ja pitää valita. Etsikkoaika, ja mikäli valitsee "oikein" jysähtää usko kertakaikkisesti päähän.
Valita mikä? Ehkä minulla on ollut jotain etsikkoaikoja, mutta ei mitään uskoa ole päähän jysähtänyt. Ehkä olen valinnut väärin.
Minusta tuntuu ettei tuo kuvaus tee oikeutta niiden kokemukselle, jotka ovat kyllä aina uskoneet että Jumala on, mutta joilla usko on iän myötä ehkä vähitellen muuttanut muotoaan, ehkä syventynyt, ehkä auennut mitä kaikkea Jumalan olemassaolo merkitsisi.
Ja sitten on meitä, joilla on aavistus siitä mitä se merkitsisi, mutta jotka eivät siltikään tiedä uskoako vai ei, eikä se todellakaan ole mistään omasta valinnasta kiinni. Jumalahan oppimme mukaan uskon antaa jos on antaakseen, eikös? Okei, antaa sen mitä antaa, mitä minä sitä miettimään. On tuo lähimmäinenkin tuossa jota miettiä.
En tiedä vastasinko yhtään siihen mistä oli kysymys.
-
Jumala jysäytti kerralla ja kunnolla. Sitten kaikki oli kuin uutta pränttiä kuten Paavollakin.
Nyt menen linjalla: Uskon, auta epäuskoani. Pidä minusta kiinni. Tapahtukoon Sinun tahtosi. Tässä on kyllin, muut ovat ulkokehän asioita.
-
Valita mikä? Ehkä minulla on ollut jotain etsikkoaikoja, mutta ei mitään uskoa ole päähän jysähtänyt. Ehkä olen valinnut väärin.
Hyvä, Öppis. Luulen, että nuo ovat aika tunteenomaisia juttuja. Valtaosalla suhde Jumalaan saattaa vain jonkin tunteebnomaisen kokemuksen mukaan muuttua, mutta on kokonaan toinen asia, tuleeko hänestä Kristuksen seuraajaa.
Minusta Dosentti (tahtoisi esille) oli peräti viisas: Vain uskova seuraa. Vain seuraaja uskoo.
..."armonkerjääjinä Kristusta seuraamme" (jokin Siikkari päättyy juuri näin)
-
Joitakin Jumala tuntuu jysäyttävän, toisia ei, vaikka jotkut sellaista kokemusta toivoisivatkin. Miksi niin? Usko on lahja, sanotaan. Miksi sitä ei suoda kaikille sitä kaipaaville?
Mielellämme määrittelemme, millaista uskon pitäisi olla - useimmiten vielä käyttäen kriteerinä omaamme - vaikka vain Jumala tietää, mistä lopulta on kysymys.
-
Päivän Sana 10. huhtikuuta 2012
Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.
Hepr. 11:6 KR33/38
Matt. 7:8
Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.
- Jollekin usko jysähtää, toinen kasvaa siihen. Tavalla ei liene merkitystä.
- Usko ei tule omin voimin, sillä Jumala sen meille lahjoittaa.
- Rukous on avain "elävän" uskon löytämiseksi.
-
Vaivattu Sielu on tuossa viisas. Sanotaan niinikään ettei kukaan voi tulla Jumalan luo ilman että Jumala hänet luoksensa vetää. Voi kun taas muistaisin missä tuo on. Pirska aina antaa niitä hakulinkkejä ja sitä myöten minä kadotan ne.
Mutta koko tämäkin joukko vaikuttaa uskovan Jumalaan? Miksi muutoin koko keskustelu, eli "sen joka Jumalan luo tulee täytyy uskoa että Jumala on", siinähän tuo ihan järjellinen ehto on. Ja itse en usko ateismiin.
............................
Hurjinta kyllä oli törmätä Eichmannin kommenttiin jollekin kirkonmiehelle, lähde on joku luotettava, muistaakseni juuri se Murtorinteen tutkimus. "Minä en ensinnäkään tarvitse mitään syntien sovittajaa. Arjalainen sovittaa itse syntinsä jos sellaisia tekee".
-
Usko tulee myös kuulemisesta.
"Jumalan sanan kuulemisesta" on Raamatussa.
Outoa vain, että moni kun on paljon kuullut ei ole muuttunut hullua hurskaammaksi ja monet kun kuulee sen yhden kerran kääntävät kelkkansa ja parantavat tapansa ja muuttuvat kaikin puolin.
Suuri on uskonsalaisuus.
-
Voikohan siihenkin ryytyä, jollakin tavoin leipiintyä? Siis, Jumalan sanaan Raamatussa? Hyvä on lukea säännöllisesti koska silloin oppii ulkoa pakosta vähitellen, ja se on hyvä minusta. Mutta usein kuultuun korva väsyy. Ja jos jotakin on jauhettu vaikka aina kun piti viedä roskapussi, ettei tänne Jeesuskaan tullut palveltavaksi vaan palvelemaan, niinkuin minusta meillä oli aina, niin assosiaatio ei puhuttele. Toivon että jostakin piilotajunnan uumenista sitten. Kaikkiin kotihommiin...
-
Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on
Hän on sitten hyvä ja ottaa siitä huolimatta ettei olla niin otollisia, ja pitää vain toivoa että se tykö tulemisen suunta on toinen, ts. kuka nyt kenen luo tuleekaan.
Sanotaan niinikään ettei kukaan voi tulla Jumalan luo ilman että Jumala hänet luoksensa vetää. Voi kun taas muistaisin missä tuo on
Joh. 6:44 Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä. Sitäkö etsit?
-
Jeps. Sitä nimenomaan. Kiitos! :icon_biggrin:
-
Minusta usko on luottamista.
Luottamusta Isään joka tietää ja tuntee kaiken paremmin kuin minä ja osaa kasvattaa oikein lapsiaan.
Hän on hyvä ja viisas.
Ja rakastava ja anteeksiantava.
-
Pienestä pitäen on minulla ollut jonkinlainen usko. Nuoruudessa sitten jysähti. Ja pikkuhiljaa monen mutkan kautta olen kypsynyt körtiksi. :023:
Tunnistan rippikouluikäisenä eläneeni etsikkoaikaa. Odotin, että rippikoulussa löytäisin uskon. Kaipasin jotain, mitä en varsinaisesti osaa tarkentaa. Sitten petyin, kun iltarippikoulu oli vain koulu koulujen joukossa. Siellä opeteltiin vain koetta varten, eikä varsinaisesti elämää varten. Rippikoulu jätti kaipauksen jumalanpalveluksiin. Minusta oli mukava käydä kirkossa, mutta rippikoulun jälkeen en oikein kehdannut sinne mennä. Pelkäsin leimautuvani.
Sitten jysähdyksen jälkeen kävin ahkerasti kirkossa, enkä pelännyt, että ihmiset näkee nuoren tytön menevän kirkkoon. :eusa_angel:
-
Minulla sen jysähdyksen tulemiseen meni vähän enemmän aikaa, vasta 18-vuotiaana jysähti ja heräsin synnin unesta. Rippikoulu oli minullekin vain pakollinen koulu peruskoulun ohessa, kävin lauantaisin seurakuntatalolla rippikoulussa ja ne pakolliset jumalanpalveluskäynnit sun muut tilaisuudet.
-
Mietin, olisiko sen jysähdyksen sisältö jokin, että Jumala todella on, Jeesus oli todella kerran ihminen ja hänet teloitettiin ja hän nousi kuolleista... Minulle oli järkytys tajuta, että kyseessä on oikea toinen olento tai mikä Hän on, joka puhuu... ajattelee... jota ei voi poimia kuin puseroa ale-korista, vaan johon solmitaan todellinen suhde sitten myös. Hyvät ihmiset, kuinka ne minuutit olivat vaikeita, joina ymmärsin, etten minä tässä mitään päätä.
Ja sekin oli sangen outo se minussa rukoileva, tai minun rukoukseni, ja ristiin vetoaminen, ja se rauhan kokemus. Eikö tämänkään takia olikin yhtäkkiä vastaus, tämän takia.
Voin yhä sanoa etten ymmärtänyt kokonaan mitä tapahtui. Pääasiassa kai sen että Jumalaan solmitaan elävä, dynaaminen suhde, tai - se huomataan. Ei tämä ole ainoaksi jäänyt.
Minulla on oikeastaan vain yksi todella vakavasti otettava toivomus, että Jeesus Kristus olisi minulle tutumpi. Toistaiseksi on tyytyminen siihen että minä olen hänen tuntemansa, mutta silti...