Mulla oli kaverina Ruotsissa asuessani Syyrialainen henkilö joka oli kyllä aika voimakkaasti kristitty.
Sitten loput olikin muslimeja, paitsi filippiineiltä ja oliko Venezuelasta pari helluntailaista.
Meitä oli kyllä värikäs porukka. Oli kiinalaisia, kurdeja, Turkista, Irakista ja Iranilainen, somali, syyrialainen, Kambutseasta ja suomalainen ja minä.
Ehkä vielä joitain,,ainakin kuubalainen, serbialainen, kosovolainen jne..
Et värikästä kuin Hakaniemen hallissa.
Paljon kävimme vuoropuhelua uskonnosta.
Tietty kun itse aina aloin siitä jauhaa.
Somali ja Irakilainen olivat hyvin hartaita muslimeja ja kyllä heidän kanssaan oli silti helppo keskustella.
Heille synnit sai anteeksi, kun rukoili matolla ja yritin heille selittää, että Jumalalle pitää olla verta syntien anteeksi saamiseksi ja Jeesuksen kautta.
Niin ja oli yksi palestiinalainen Kuwaitista ja hän oli tasapainottava tekijä luokassa, kun hän osasi laskea vitsiä.
No loppuvetona tästä, että vaikka oltiin omissa uskoissamme, niin keskustelu kävi hyvin ja ilman sen suurempia tunteita, kun kaikki oltiin aikuisia ja kielikoulussa.
Ainoastaan serbialainen mies hermoili mulle keskusteluistani muslimien kanssa.
No heillä oli se sotansa silloin käynnissä.
En löytänyt mitään mikä olisi saanut mua kääntymään muslimiksi, mutta en kyllä saanut ketään innostumaan kristinuskosta.
Ehkä uskontojemme erot eivät kuitenkaan teologioiltaan niin paljoa eroa?
Paljon olen miettinyt sitä viisasten kiveä jolla vakuuttaa heille uskomme oikeellisuudesta ja siksi tänkin osion avasin,.