Tulin just liturgiasta ja sen yhteydessä yksi ihminen liitettiin kirkkoomme.
Siinä tuli mieleen myös oma liittymiseni ja ajatukset ketjuuntuivat myös
tänne körtttifoorumille ja RailiK:n.
Minun tutustumiseni kirkkoomme kävi näin:
pyörin kirkossamme pitkin seiniä ikonien väliin sulautuneena ja ihmetellen,
vigilioissa, liturgioissa ja seurakunnan kahvituksissa ja "opintoilloissa"
noin kaksi vuotta ennenkuin liityin.
Ja olin/olen onnellinen, ettei kukaan tullut tekemään tuttavuutta vaan
sain olla rauhassa. Mutta tiesin(mm.katseista ja hymyistä), että olin tervetullut ja
että milloin vain olin itse valmis, minut otetaan ilomielin vastaan.
Koin helpotusta rauhaanjättämisestä.
Kerran kyllä eräässä iltatilaisuudessa isä Markus sanoi jotain ystävällistä ja kivaa,
että oli minun olemassaoloni kyllä huomannut ja toivotti tervetulleeksi (siis siihen tilaisuuteen, vaikken ollutkaan srkn jäsen)
minkäänlaista tyrkyttämistä tai käännyttämistä liittyä seurakuntaan
ei todellakaan ole (joku voi ehkä kokea sen, ettei häntä tänne kaivata?)
Sitten kun olin ajatellut liittyä,
sain vielä kuukausia harkitsemisaikaa.
Varmaan omalla olemuksellani viestitin, että haluan olla rauhassa.
Uskon, että jos olisin viestinyt, että tahdon kontaktia ja seuraa,
niin sitä olisin varmasti saanut.
Mutta siinä vaiheessa halusin vain olla.
Ihmisten tarpeet ovat tietysti erilaisia.
Harmi, ettei RailiKn tarpeisiin ole vastattu. :cry:
Mutta ihmiset eivät välttämättä osaa lukea oikein,
mitä toinen halajaa. Pitäiskö vain yrittää aktiivisemmin?
Hyvää pyhäpäivää kaikille!