Olen perusluterilainen, ja itse koen olevani uskossa. Olen puoliksi tahtomattani ja puoliksi uteliaisuuttani tutustunut vapaiden suuntien opetuksiin ja näkemyksiin, ja tutustunut niitä tunnustaviin ihmisiin. Kaikki tämä aiheuttaa aina ajoittain ahdistusta, epävarmuutta koko omasta pelastuksesta uskosta ja kelpaavuudesta.
TV1:ssä Arto Nybergin ohjelmassa oli syksyllä Rentojen Rappareiden kellokas. Hän kantoi merkkiään takin taskunsuun vasemmassa reunassa. Sen jälkeen olen pitänyt logopinssiämme samassa paikassa.
Minulle Rappareiden jäsenyys merkitsisi yhteiskunnallista arvonnousua, koska iäisyysnäkökulma ei vaan pysy aina mielessä, ei jaksa, ei ole aikaa. Kuulun siihen tyyppilajiin, joka on käyttökelpoinen talkooaines. En ole päässyt isääni korkeammalle. Turhautumiseni on hiivaa uskonnollisessa viitekehyksessä, jossa koen olevani sosiaalisesti arvokas.
Kaikki veljelliset tunteet pitäisi kanavoida kirkon kautta, Yhden, Pyhän ja Yhteisen Kirkon. Suomi on yhdistysten maa, mutta kokoontuessamme olisi mielekästä tavata työpaikan lisäksi vain kirkossa, jotta vältyttäisiin eriseuraisuudelta. Johtajien tulisi palata kirkon helmaan fyysisesti.