Kirjoittaja Aihe: Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä  (Luettu 48642 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Etsijä

  • Körttiläisyyden jäljillä
  • Viestejä: 8
Olen perusluterilainen, ja itse koen olevani uskossa. Olen puoliksi tahtomattani ja puoliksi uteliaisuuttani tutustunut vapaiden suuntien opetuksiin ja näkemyksiin, ja tutustunut niitä tunnustaviin ihmisiin. Kaikki tämä aiheuttaa aina ajoittain ahdistusta, epävarmuutta koko omasta pelastuksesta uskosta ja kelpaavuudesta.

En jaksaisi tehdä parannusta elämästäni, viettää aktiivista elämää seurakunnassa ja harjoittaa enempää hartautta jne. Olen hyvin epävarma siitä, että riittääkö pelastukseen todella se, ettei tarvitse itse tehdä mitään. Uskoni ei välttämättä usein näy teoissani ja elämässäni, ja kun vertaan itseäni ”elävästi uskossa” oleviin ja heidän elämänsä malleihin, en jaksa edes yrittää. Enkö voisi vain elää tätä elämääni tavallisesti, ja olla kiitollinen Jumalalle esim. tavallisista harrastuksistani, työstäni, ystävistäni jne, nauttia elämästä... Mutta kun sanotaan, että ”elävä usko kyllä näkyy teoissa”, ja itse on ikään kuin oikeasti uskovan seurakunnan ulkopuolella, niin sitä epäilee, onko oma usko riittävää.

 Kun olen kuullut sellaistakin puhetta, että jos tekee jotain, mikä ei ole uskoville yleisesti hyväksyttyä (esim. avoliitto heidän mukaansa), niin epäillään onko uskossa lainkaan. Lisäksi en ole varma, pitäisikö Raamattua tulkita kuinka sanatarkasti. Mitäs jos nämä muut, vapaiden suuntien (sori jos yleistän) yms. ihmiset ovatkin oikeassa, se on sitten suoraa menoa helvettiin! Onkohan jollain samanlaisia kokemuksia, ja miten pääsitte yli niistä?

Poissa Sanneli

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 2387
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #1 : 11.07.07 - klo:15:01 »
Kurjaa tuommonen, suorastaan masentavaa. Mitä mää oon joillain foorumeilla esim. hellareitten tai kansanlähetykseläisten kanssa jutellu, on siinä kyllä tullu aika veemäiset fiilikset. Tulee vähä semmonen olo ettei ne pidä mua oikein minään kun en oo "tullut uskoon", "antanut elämääni Jeesukselle" tms.
On tekemättä vielä mun parannukseni.
"Kun oma pohja vajoaa Niin armo yhä kannattaa. Sen päällä, niin kuin kallion Minulla turvapaikka on."
Parhain terveisin Sanna

Poissa Progressor

  • Päättää jatkaa matkaansa Sotkamoon
  • Viestejä: 400
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #2 : 11.07.07 - klo:19:01 »
Minä olen kallistunut sille kannalle, että jos tuollainen oikean kristityn elämä ei tunnu ollenkaan luontevalta, niin ei sitä kannata väkisin yrittää. Jos joskus "tulen uskoon", niin varmaankin innostus seurakuntatoimintaan ja hyviin töihin syntyy itsestään.

MInusta on parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä jotain falskisti. Itse kun kamppailen koko ajan oman uskoni heikkouden kanssa, niin en voisi edes kuvitella tekeväni esimerkiksi lähetystyötä. Jos siinä ei ole sydän täysillä mukana, niin ei sillä luultavasti kovin paljon hyvää saa aikaan.

Poissa vaivainen mato

  • Ostaa kotiin viemisiksi hjuhlaoppaan
  • Viestejä: 297
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #3 : 11.07.07 - klo:19:12 »
Uskoon tulot ja elämän antaminen Jeesukselle ovat Joonas Laguksen mukaan apuvapahtajia,
Parannuksen teosta sanoisin: Erään nuoren teologin (vihitty joskus papiksi) mukaan kirkon suurin virhe on parannuksen teosta saarmaaninen.
Pelastusvarmuudesta: Kuunneljaa Jaakko Eleniuksen puheesta Arvi Logrenin antama kuvaus pelastuksesta. (oikea kuvaus 'yksin armosta')
Ihminen pyristelee aina Jumalaa vastaan.

Poissa Sarai

  • Kotimatkalla
  • Viestejä: 309
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #4 : 12.07.07 - klo:13:26 »
Etsijä: Ymmärrän fiiliksiäsi paremmin kuin hyvin.

Oma taustani on lapsuudesta asti körttiläisyydessä. Riparin kävin Vivamossa ja Sanantalo tuli tutuksi. Opiskeluaikana elin jonkinlaista uskonkriisiä, ja silloin törmäsin poikaan, joka oli "ei helluntailainen, ei vapaakirkollinen, vaan uskovainen". Piti siis itseään "vielä parempana" kuin näitä edellä mainittuja. Minun pieni uskoni ei ollut sen rinnalla mitään. Kriisini takia olin muutenkin heikoilla, ja ihastumiseni kyseiseen poikaan ei ainakaan parantanut tilannettani. Hän sai minut "vakuuttumaan" (sana, jota hän käytti paljon) siitä että minun pitäisi tulla uskoon ja mennä kasteelle. Kuuliaisuuttani meninkin, mutta tulon kanssa oli vähän niin ja näin. Koskaan en saanut "pyhän hengen kastetta", en edes puhunut kielillä, vaikka sitä kuinka yhdessä rukoiltiin. Poika oli vakuuttunut siitä, että hänellä oli henkien erottamisen armolahja, ja että minä olin vielä pimeyden voimien vallassa. Meni muutama kuukausi ennen kuin tajusin, että tosiasiassa pojan mielenterveys oli pahasti säröillä. En tietenkään voi sanoa, oliko pojalla todella tuo armolahja, mutta ainakaan hän ei ollut saanut sen mukana käyttöohjetta, armo oli siitä lahjasta kaukana.

Sain lopetettua seurustelusuhteemme. Sain siihen tukea veljeni vaimolta, (hellari) joka hyvin järkevästi puhui minulle siitä, miten ihmisellä on itsellään vastuu omasta käytöksestään ja siitä miten armolahjojaan käyttää. Veljeni vaimo oli toki onnellinen, että olin käynyt kasteella, mutta muuten hän oli kuin vastakohta tuolle entiselle seurustelukumppanilleni. Armollinen, rakastava ja lämmin.

Sekin lämpö jäähtyi, kun muutin avoliittoon nykyisen aviomieheni kanssa. Itsekin olen aina ajatellut, että ihanne olisi muuttaa yhteen vasta avioliitossa. Ihanne olisi myös ettei koskaan olisi ilkeä toiselle ihmiselle, ettei koskaan kiroilisi, että osaisi rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Kaikkia ihanteita ei aina voi toteuttaa.

Kasteella käymisestäni muodostui minulle ongelma. Vilpittömin mielin sen aikanaan tein, mutta jälkeenpäin se on silti harmittanut. Lopulta selitin sen itselleni niin, että Jumalan näkökulmasta se oli turhaa, mutta minun näkökulmastani siinä tilanteessa tarpeellista. Ja jos se oli väärin, niin kyllä Jumalan armo siihenkin yltää.

Pitkään olen ollut uskoni suhteen tuuliajolla. Tuntuu, että Jumala ei puhu minulle. Uskovat ystävät saa profetioita ja kaikenlaisia kokemuksia. Minä en saa mitään. Erityisen allerginen olen kaikenlaisille parantamiskokemuksille, koska itse en ole kroonisista sairauksistani parantunut. En tosin ole sitä uskaltanut edes rukoilla: hylätyksi tulemisen tunne olisi vielä suurempi, jos sitä rukoilisin eikä se toteutuisikaan.

En edes tiedä, mikä minut tänä kesänä on vetänyt takaisin körttiläisyyden pariin. Ehkä pari ystävää, jotka ovat riittävän tavallisia olemaan ihmisiä. Edelleen harmittaa, että en päässyt herättäjäjuhlille. En tiedä saanko itsestäni irti niin paljon, että lähtisin seuroihin. Jumalanpalveluksissakaan en ole käynyt kuin viimeksi jouluna. Ja silti kaipaan jotakin. Koko ajan.

Poissa Viisveisaaja

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 8321
Eka kirjootus
« Vastaus #5 : 12.07.07 - klo:20:20 »
MOIN  tai rauhaa tai Jumalan terve, miten sitten kuuluukin sanoa?

Tässä on tullut Kesä seilattua erilaisissa Suviseuroissa, tapahtumissa, karismajuhlissa ja ties miksi näitä kutsutaankin.
Ensin helluntailaisten, sitten vanhoollislestadiolaisten, sitten heränneiden ja sitten kansanlähetyksen tai jonkun.
Ja ehkä huomenna Kokkolaan jonkun lestadiolaishaaran Kesä tapahtumaan.

Körtit ovat tähän mennessä olleet parhaimmat ja iloisimmat ja siksi tänne kirjoitankin ja kyselen.

Eniten teki vaikutuksen huumori mitä Lahdessa oli. Uskollettiin avoimesti laskea leikkiä uskonasioilla. Teepaidat oli tosi hauskat teksteineen.
Körttipuvut ja hatut cool.
Muutenkin hauskaa ja vapautunutta. Lisäksi se konsertti jonka kuulin oli hauska. joku Jouko Lohi tai joku.

No saarnat sitten. oli kiva kun puheet oli lyhyitä ja ei rukousta ollenkaan. Oli se niin erilaista kuin esimerkiksi helluntailaisten.

Sitten toi opetus: me nyt kerättiin kolehti ja ei tiedetty mitä tehtäisiin kun tuli niin paljon ja perustettiin lähetysjärjestö.
 Ei ollut vaatimuksia ottaa osaa maailman pelastamiseksi. Maailma hukkuu antakaa ja lähtekää.
Vaan oli ei tämä nyt sen kummempaa ole kuin rukous tai ehtoollinen ne vaan on osa uskomista. Siis lähetystyö.
Siinä onnistuu ja epäonnistuu ja epäonnistuu useasti.

Sitten se opetus muutenkin. Me olemme vaan armon alla ja mitä enempi tunnemme pienuutemme ja mahdottomuutemme sitä suuremmaksi Jumala tulee ja armo kasvattaa.

Erikoista opetusta. Ei vaatimusta kilvoitteluun ja erilaisiin suorituksiin.

Pitäisi päästä seuroihinne tai miksi niitä kutsutte tutustumaan paremmin.

Olen monesta samaa mieltä kanssanne, varsinkin tuosta, että kaikki me olemme armon alla.
Ikävä kyllä tai ei opetuksenne mukaista nyt vaan on se, että olen tullut uskoon ja kokenut hengellisen kokemuksen uskoontullessani.
 Kuulin saarnan mietin ja tulin synnintuntoon ja se vaivasi ja sain rauhan kun puolestani rukoiltiin.

No kiitos Lahden kokouksista. Helpotti nähdä ja kuulla, että on ihmisiä jotka tajuavat, että usko on luja luottamus ei pinnistelyjä ja ponnisteluja vaan armonalla elämistä täytetyssä työssä.
Sellaisten ihmisten parissa on helppo olla.
Usko joka sekin tulee lahjana.
 :D  :D  :D  :D  :D  :D  :D  :D  :D
Tik toc.

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Re: Eka kirjootus
« Vastaus #6 : 12.07.07 - klo:21:24 »
Lainaus käyttäjältä: "Viisveisaaja"
MOIN  tai rauhaa tai Jumalan terve, miten sitten kuuluukin sanoa?

Tässä on tullut Kesä seilattua erilaisissa Suviseuroissa, tapahtumissa, karismajuhlissa ja ties miksi näitä kutsutaankin.
Ensin helluntailaisten, sitten vanhoollislestadiolaisten, sitten heränneiden ja sitten kansanlähetyksen tai jonkun.
Ja ehkä huomenna Kokkolaan jonkun lestadiolaishaaran Kesä tapahtumaan.

Körtit ovat tähän mennessä olleet parhaimmat ja iloisimmat ja siksi tänne kirjoitankin ja kyselen.


Varmasti tulee erilaisia vastauksia - minulle herännäisyys on osaamattomien ja heikkojen yhteisö, joka ei pyri mestaroimaan omalla viisaudellaan, armon kerjäläisyys on hyvä termi, jotenkin sopivampi tähän karuun ihmisen maailmaan kuin mikään itsevarmasti omistava usko, joka niin helposti tekee uskonnosta esteradan ja ihmisen siitä selviytymisen tuomariksi ja arvioijaksi. Emme me täällä omin voimin, omalla viisaudella selviydy. Armo tuodaan alas, ruohonjuuritasolle, ruohoahan me ihmiset maailman ja historian mullistuksissa olemme. Tuo SV30:n säkeistö sen minulle kiteyttää:

Opeta tällaisena
luoksesi tulemaan,
kuin olen: vaivaisena
ja sinuun turvaamaan.
Kun synti tieni sulkee,
luokseni tiesi kulkee,
syntisten ystävä.

Emme itse useinkaan pysty ottamaan niitä askelia, maailma ja oma huonoutemme sulkee tien armolta, mutta kristinuskon armon sanoma pääsee silti läpi, kaikille, kaikkiin tilanteisiin. Tämä luottamus puuttuu monista hengellisistä suuntauksista, jotka uskovat vain siihen omaan suoritukseen, omaan voimaan ja viisauteen. Ja jos ne puuttuvat niin syyllistäminen saattaa olla kovaa ja haavoittavaa.

Siitä herättäjäjuhlien tunnelmasta: oli tosiaan jotenkin outoa kävellä Lahden asemalta juhla-alueelle ja saman tien aistia se tietty ilo ja lämpö, mikä juhlilla vallitsee. Siellä ei toisia mittailla, kaikki vallankäyttö on luovutettu suurempaan käteen. Ymmärrän ettei tämä passiivisuus kaikkia miellytä, siinä on varmasti myös huonoja puolia, mutta niin on kaikessa ihmisen työssä: tämä liike erehtyessään erehtyy sentään aika harvinaislaatuiseen suuntaan, sitä kontrollin, vallankäytön ja opin jatkuvan omavaltaisen mittaamisen uskoa löytyy maailmasta todellakin tarpeeksi ilman näitä koti-ikävän ja toivon virsiä veisaavaakin osaamattomien matkalaisten joukkoa.
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Poissa Hanna

  • armon kerjäläinen
  • Viestejä: 451
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #7 : 12.07.07 - klo:22:45 »
Korttilaisyys on monella tapaa "aikuisten ihmisten"oppisuunta tai nain ainakin itse koen. Varmasti moni suuntaus joka antaa varmoja julistuksia oikeasta ja vaarasta vetoaa moneen nuoreen tai epakypsaan aikuiseen. On niin kovin helppoa tuntea olevansa oikeassa ja parempi kun jotku muut "tuhoontuomitut"

Korttilaisyys kuitenkin haastaa ajattelemaan itse ja hakemaan omia vastauksia moniin tarkeisiin kysymyksiin. Se ei valttamatta kaikille mustavalkoisille ja ehdottomille ihmisille riita. Se on kuitenkin mika on korttilaisyydessa on niin vapauttavaa on epaonnistumisen oikeutus vai pitaisiko sanoa velvollisuus. Tai siis ei oikeastaan epaonnistumisen vaan hapuilun etsimisen ja riittamattomyyden kokeminen. Joka ei niita ole kokenut, ei ole koskaan todella etsinytkaan!

Ei siis syyta vaipua epatoivoo "oikean uskon" etsinnassa. Mikaan uskonto ei vastaa kaikkiin elaman ongelmiin! Kylla aikuisen ihmisen on itse koettava ratkaista oman elamansa ongelmat, nain koen. Jumalan lasnaolon kokemus tulee jos on tullakseen, ei kaskemalla :!: Jatkakaa etsimista ja lueskelkaa korttifoorumia, meita "etsijoita" on taalla monta muutakin!
On monta tapaa solmia kaunis kimppu ja monta tapaa elää onnellinen elämä

Poissa mt

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 2621
Re: Eka kirjootus
« Vastaus #8 : 13.07.07 - klo:00:27 »
Lainaus käyttäjältä: "Viisveisaaja"
No saarnat sitten. oli kiva kun puheet oli lyhyitä ja ei rukousta ollenkaan.
Siellä rukoiltiin salaa, nim. veisaten...
Lainaus
Sitten se opetus muutenkin. Me olemme vaan armon alla ja mitä enempi tunnemme pienuutemme ja mahdottomuutemme sitä suuremmaksi Jumala tulee ja armo kasvattaa.

Erikoista opetusta. Ei vaatimusta kilvoitteluun ja erilaisiin suorituksiin.
Se ei aina ole ihan helppoa se odotus ja ikävöintikään, kun vanha-aatami vetäisi hengellisiin huvituksiin.
Lainaus
Pitäisi päästä seuroihinne tai miksi niitä kutsutte tutustumaan paremmin.
Tervetuloa, niihin on vapaa pääsy eikä siellä kysellä, ja jos kysellään niin ei tarvitse vastata...

Mt

Poissa Sanneli

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 2387
Re: Eka kirjootus
« Vastaus #9 : 13.07.07 - klo:10:58 »
Lainaus käyttäjältä: "Viisveisaaja"
MOIN  tai rauhaa tai Jumalan terve, miten sitten kuuluukin sanoa?

Semmonenhan vitsi on että (en nyt yhtäkkiä muista ketkä) sanoo seuroihin mennessään "Herran rauhaa", lestadiolaiset sanoo että "Jumalan terve" ja heränneet sanoo: "No moi! Tulitko autolla vai kävellen?"
"Kun oma pohja vajoaa Niin armo yhä kannattaa. Sen päällä, niin kuin kallion Minulla turvapaikka on."
Parhain terveisin Sanna

Poissa Etsijä

  • Körttiläisyyden jäljillä
  • Viestejä: 8
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #10 : 17.07.07 - klo:20:39 »
Jotenkin epäilyttää vahvasti se, että pelastuu pelkästään armosta... :-? . Kun on tullut sen verran oltua tosiaan tekemisissä vapaiden suuntien ja tiukkojen luterilaisten kanssa. On kuullut varoituksia synnissä elämisestä ja sen johtamisesta ties mihin. Pitäisi katua, tehdä parannus ja luopua synneistään. Jos eläisin vaikka avoliitossa tai homosuhteessa, niin pelkäisin varmaan joka päivä, että en pelastukkaan (ajoittain nytkin :shock: ). Nykyinen suhteenikin (ateistin kanssa) on asia, josta pitäisi luopua.

Raamatussahan on paljon tiukkoja käskyjä jopa UT:n puolella. Miksi ne on siivottu "liberaalista" kristillisyydestä pois? Itselläni on sellainen kuva, että ennen vanhaan aina 1900-luvun puoliväliin saakka on oltu kaikessa todella tiukkoja, miksi nyt tämä "ei tarvitse tehdä mitään"-idea? Mitä jos tämä on ymmärretty väärin... Kun se kuulostaa niin radikaalilta ja uskomattomalta, kun sitä oikein miettii! Toisaalta, ehkä siinä on juuri se evankeliumin ILOsanoma...

Poissa seppos

  • Ylläpitäjä
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 16857
    • http://www.samila.1g.fi
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #11 : 17.07.07 - klo:21:50 »
Lainaus käyttäjältä: "Etsijä"
Jotenkin epäilyttää vahvasti se, että pelastuu pelkästään armosta... :-? . Kun on tullut sen verran oltua tosiaan tekemisissä vapaiden suuntien ja tiukkojen luterilaisten kanssa. On kuullut varoituksia synnissä elämisestä ja sen johtamisesta ties mihin. Pitäisi katua, tehdä parannus ja luopua synneistään. Jos eläisin vaikka avoliitossa tai homosuhteessa, niin pelkäisin varmaan joka päivä, että en pelastukkaan (ajoittain nytkin :shock: ). Nykyinen suhteenikin (ateistin kanssa) on asia, josta pitäisi luopua.

Raamatussahan on paljon tiukkoja käskyjä jopa UT:n puolella. Miksi ne on siivottu "liberaalista" kristillisyydestä pois? Itselläni on sellainen kuva, että ennen vanhaan aina 1900-luvun puoliväliin saakka on oltu kaikessa todella tiukkoja, miksi nyt tämä "ei tarvitse tehdä mitään"-idea? Mitä jos tämä on ymmärretty väärin... Kun se kuulostaa niin radikaalilta ja uskomattomalta, kun sitä oikein miettii! Toisaalta, ehkä siinä on juuri se evankeliumin ILOsanoma...


Ymmärsit lopussa asian aivan oikein. Se on suuremmassa kädessä kuin siinä mitä me teemme.

Toisekseen nykyinen suhteesi ateistin kanssa on selvä haaste rakastaa hänet joukkoon mukaan ja pyytää sitä taivaan isältä. Jos hän ei ole vielä iloa löytänyt pitäisikö hänet siksi hylätä? Annetaan mahdollisuus.

Tämä ei tarvitse tehdä mitään on hyvä erottaa siitä, että saa tehdä mitä tahansa, mitä se ei suinkaan tarkoita. Ei pidä törsätä Isän laupeutta.
Jumala on arjessa
Tekno- ei teologi

Poissa Etsijä

  • Körttiläisyyden jäljillä
  • Viestejä: 8
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #12 : 17.07.07 - klo:22:30 »
Lainaus käyttäjältä: "seppos"

Tämä ei tarvitse tehdä mitään on hyvä erottaa siitä, että saa tehdä mitä tahansa, mitä se ei suinkaan tarkoita. Ei pidä törsätä Isän laupeutta.


Voiko pelastua jos tekee tahallaan syntiä, eli "elää synnissä" niin kuin eräät sanovat. Esim. avoliitto; en osaa ottaa kantaa sen syntisyyteen tai synnittömyyteen, koska se ei ole omasta mielestäni mitenkään selvä asia, mutta itse pitäisin sitä mahdollisena omalla kohdallani ennen naimisiinmenoa. Tai jos ei jaksa tai ei ole haluakaan tehdä parannusta jostain... Kuulemani ja ymmärtämäni mukaan ei-liberaalien suuntien mukaan tällöin ei ole pelastusta tarjolla. Vähän niinkuin se kameli neulansilmästä.

Poissa seppos

  • Ylläpitäjä
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 16857
    • http://www.samila.1g.fi
Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä
« Vastaus #13 : 17.07.07 - klo:22:43 »
Lainaus käyttäjältä: "Etsijä"
Lainaus käyttäjältä: "seppos"

Tämä ei tarvitse tehdä mitään on hyvä erottaa siitä, että saa tehdä mitä tahansa, mitä se ei suinkaan tarkoita. Ei pidä törsätä Isän laupeutta.


Voiko pelastua jos tekee tahallaan syntiä, eli "elää synnissä" niin kuin eräät sanovat. Esim. avoliitto; en osaa ottaa kantaa sen syntisyyteen tai synnittömyyteen, koska se ei ole omasta mielestäni mitenkään selvä asia, mutta itse pitäisin sitä mahdollisena omalla kohdallani ennen naimisiinmenoa. Tai jos ei jaksa tai ei ole haluakaan tehdä parannusta jostain... Kuulemani ja ymmärtämäni mukaan ei-liberaalien suuntien mukaan tällöin ei ole pelastusta tarjolla. Vähän niinkuin se kameli neulansilmästä.


Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta, mutta en silti kaivaisi verta nenästäni. Toinen kysymys on sitten mikä on syntiä ja sitä on se mikä erottaa meidät Jumalasta ei yksittäinen teko sinänsä. Taivaaseen ei ole tikapuita, joita myöten sinne noustaan vaan Jumala ottaa armossaan jos niin katsoaa asiakseen.
Jumala on arjessa
Tekno- ei teologi

Poissa Viisveisaaja

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 8321
Laki ja armo?
« Vastaus #14 : 18.07.07 - klo:06:38 »
Itsekin kun mietin päivittäin tätä lain ja armon suhdetta aina välillä ajattelen asioita kuin etsijä.

Selväähän on että kukaan ei omilla teoillaan pelastu. Jeesus on vuodattanut verensä ja siihen uskomalla joka usko on lahja me pelastumme. Se on kokonansa Jumalan teko.

No sitten se jos vaelluksemme tuo ahdistusta ja epätietoisuutta meille miten tulisi siihen suhtautua. Pelastuneitahan me armosta olemme, mutta elämäntyylimme voi tuoda kirousta ja ahdistusta elämäämme.
 Lakia noudattamalla lakihenkisesti me kuitenkin tulemme koviksi ja ulkokultaisiksi.

 Eikö armon tulisi meitä kasvattaa ja saada aikaan muutos jättämään tai silloin jää sellaiset asiat kuin ovat laita vastoin.

Lain tehtävähän on ajaa meitä kristuksen luo. Ei niin että Raamattu olisi lakikirja vaan armoa täynnä joka kasvattaa meidät.

Evankeliumi ei ole ihmisen mielen mukaista sanotaan. En tiedä onko sanatarkasti noin Raamatussa, mutta ajatus on noin.Ei ihmisen mielen mukaista.
Evankeliumi ja laki muuttavat meitä. Suuri on uskon salaisuus.

Siksi me tarvitsemme lakia ja Raamattua. Kun luemme Raamattua ja kuulemme saarnoja ne saavat meidät evankeliumin eli Jeesuksen tykö joka muuttaa meitä.

Eli usko ei ole tekoja ja lakihenkisyyttä, mutta kuitenkin koska usko ei ole ihmisen tekoa me tarvitsemme Saarnoja ja muuta muuttuaksemme. Emme lakihenkisiksi mutta armon tulisi muuttaa meitä.

Kyllä tämä on sellaista pähkäilyä, että ei meinaa aivokapasiteetti näitä syntyjä syviä riittää tutkailemaan. En nyt tiedä körttien näkökulmaa asiaan, mutta tällähetkellä tässävaihetta vaellusta näkisin asiat jotenkin näin.

Lisäksi olemme Armonalla. Tämä on uusi mielisanani. Armonalla, eli Jumalan armo kannattaa ja vaikka vaelluksemme on melkoista räpiköimistä niin armonalla olemme ja se riittää ja se vetää pienelle paikalle kiitollisena Jeesuksen voitosta.

No körtit oikaiskaas taas..
Tik toc.