Mahtaisimme me vn:n ja Riitta-mummin tyttären kanssa olla huvittava kolmikko, jos sattuuisimme sopivan liikuttavaan tilaisuuteen yhdessä.
Oikeati on tylsää olla herkkä liikuttumaan. Olisin ihan mielelläni pitänyt puheen kummipojan rippiseuroissa, mutta kuten R-m:n tytärkin, olisin itkenyt vuolaasti, eikä puhumisesta olisi tullut mitään. Liian monta perhetilaisuutta on mennyt osaltani vähän ohi, kun on pitänut keskittyä hillitsemään kyyneleitään eikä ole voinut vain nauttia tilaisuudesta ja sanomasta. No, omissa häissäni en sentään kyynelehtinyt. Enkä keskimmäisen lapsen peruskoulun päättäjäisissä, ehkä siksi, kun vieressä istui luokkakaverien äitejä, saman hetken jakajia, ja koin ehkä sopivasti olevani osa porukkaa.
Kerran näin hyvin surullisen elokuvan, jossa en itkenyt, koska vieressäni istunut, ihan sattumanvarainen tuntematon, nuori mies itki niin vuolaasti. Tämä tuli elävästi mieleen, kun kaupassa tuli vastaan dvd-pokkarina ko. leffa. Kertoi viola da gamban soittajasta, esitettiin Joensuun laulujuhlilla vuonna -93.
