Minulla on kotimainen nykykirjallisuus-ongelma (paitsi novellia).
Jotenkin kotimainen nykyproosa ei nappaa. Siitä tuli proosakurssilla puhetta ja valitin etten jaksa lukea niitä, kun koko päivän olen juuri semmosten tarinoiden jälkiä korjannut, niin Seita Parkkonen sanoi vähän hämmentyneenä että ne kyllä on kyllä juuri niitä palkittuja, "vahvoiksi" katsottuja... mitä enemmän insestiä kaikinpuolista rääkkäystä sadismia no ja kyllä koulu- ja työpaikkakiusaaminenkin käy. sitä vahvempi tekijä kun uskaltaa lähestyä raskaita aiheita... Minun oloni käy pahaksi niistä.
sanoin että koskas ne mulle sen noopelin antaa kun juur näistä kirjotan kaiket päivät...
Nyt runon kanssa oon jo todennu että min en ole runoilija, kiitos. Se on yhtä verta luita suolenpätkiä sukellan onteloihini, tai "vahvoja sanoja" joita en tässä nyt toista sääntöjenvastaisena käyttäytymisenä ripoteltuna pitkin paperia yks runo oli sellanen että oli kolmio piirretty mustalla tussilla aa-neloseen. Kirjotin tänään yhen "vahvoja sanoja" ja veikkaanpa etten taida tarjota sitä tänne... seuraukset...
mutta sinne vien.
Kummallista. Nuo Oriveden kurssit joilta jotkut todella on saaneet sytykkeet saa mun voimaan huonosti. Ainoo kiva on Simpuran novellikurssi, siinä pitääm kirjoittaa tavallisista asioista, aivan annettiin kerro tarina tai novelli mikä hän on, käyttäen maailman tavallisinta miljöötä joka on tämä tässä. Eikä se ollut edes wc. Jotenkin,että älä kikkaile kummallisuuksilla.