Olen miettinyt tuhlaajapoikavertausta siitä saakka kun se tähän tupsahti. Se tulee aina ennemmin tai myöhemmin esille, kun tämä on keskustelun kohteena. Siihen liittyy kaksi muuta vertausta:
-Kadonnut lantti, jota etsitään kunnes se löytyy. Täysin mahdotonta olisi väittää, että se edes ilmaisisi itsensä.
-Kadonnut lammas, joka on kykenemätön palaamaan paimenensa luo.
-Tuhlaajapojan motiivit puolestaan eivät olleet niin häävit. Hänen olonsa olivat viheliäiset. Eihän hän katunut yhtään mitään siinä mielessä, kuin katuisi mies joka miettii, kuinka isä on pahoittanut mielensä. Ei hän halunnut korjata kuin omat olosuhteensa edes hiukan siedettävämmiksi. Se, mitä' hän oletti enintään voivansa pyytää, oli jokin halvimman palkkalaisen paikka, sillä isä oli hänelle täysin vieras, kuten Jumalan armahtavaisuuden määrä on meille, siten isän reaktiot ennakoimattomat - hän lähti paluumatkalle kohtaamaan aivan toista miestä, kuin mikä hänellä itse asiassa oli vastassaan.
Juuri tästä kuulin saarnan, jossa kutsuttiin olosuhteita niiksi tekijöiksi, jotka saattavat ihmisen Jumalan eteen. Ei hän silloinkaan saavu itse ja omassa voimassaan, hän saapuu kärsimys saattajanaan ja tuojanaan, onnettomuudet saavat tarttumaan viimeiseen oljenkorteen kaiken romahtaessa, elämän nuijittua hänet niin nöyräksi että mikä hyvänsä jo kelpaa. Jumalaa kohdellaan usein kyseenalaisen kunnioittavasti "viimeisenä oljenkortena" mutta Hän ei meidän onneksemme siitä näytä piittaavan.
