Ajauduttiin keskusteluun henkilöpalvonnasta.
Nuorena kerran (nyt olen tosi vanha) tuli kirjoitettua teemasta körttiläisyyden osalta Hengelliseen Kuukauslehteen, olikohan v. 2001. Nyt ehken sanoisi kaikkea enää juuri noin ja onhan tuossa siinä-ja-siinä vähän asiavirhettäkin. (Pitäisikö tähän nyt kirjoittaa, kuten tuntuu viime aikoina palstalla yleistyneen: "Moderaattorit saavat poistaa."?)
Henkilöpalvontaa herännäisyydessä?
”Suuret ovat suuria vain siksi, että muut ovat polvillaan.”
Näin etevästi on todennut 1800-luvulla Ranskassa elänyt yhteiskuntafilosofi Pierre Proudhon. Eliitin muodostuminen herännäisyyden sisällä ja henkilöpalvonnan olemassaolo ovat huolestuttavia ilmiöitä, jotka helposti nakertavat ulkopuolelle jäävien ihmisarvoa.
Kultaisen vasikan etsintää
Ihminen tarvitsee palvonnan kohteita, esikuvia, jotain johon luottaa. Henkilöpalvonta voi toki olla terveen kriittistä antaen kunnian sille, jolle se todella kuuluu – samalla ketään osatontakaan unohtamatta. Pahimmillaan se voi kuitenkin ajautua totaaliseen sokeuteen saakka, kuten tapahtui Saksassa 70 vuotta sitten. Turvan puuttuminen voi viedä ihmisen kultaisia vasikoita valamaan ja tällaisista harhoista vahvuutta etsimään. Käskyistämme tärkein unohtuu.
Väärän osoitteen almut
Harmillisen usein arvostus tuntuu kerääntyvän vain ulkoisten seikkojen, maineen ja aseman mukana, vaikka tärkeää olisi punnita persoona. Seurakuntien papitkin joutuvat helposti vastaanottamaan harkitsematonta kunnioitusta, usein henkistä, joskus aineellistakin. Mutta eiväthän papit hyvin toimeentulevana kansanosana tällaista tarvitse, vaan köyhät ja puutteelliset!
Nuorisotyönkin ongelma
Oltuani jo useita vuosia Herättäjän nuorisotyössä mukana olen huomannut henkilöpalvontaa myös nuorten parissa. On surullista, että nuoret oppivat täälläkin kuuluvansa eri kasteihin, kun vain näkyville nostettuja ihmisiä kuunnellaan ja heidän jutuilleen hurrataan. Näin jää moni arvokas ajatus kuulematta ja teko huomaamatta. Aivan varmasti ilmiö asustaa muuallakin, mutta jotenkin elitismin tuoma paha olo korostuu juuri Herättäjän nuorisotyössä. Ehkä siksi, että useimmille ensimmäinen kosketus nuorisotyöhön tulee Aholansaaren rippikoulusta. Tuon kaksiviikkoisen aikana suvaitsevaisuus, lähimmäisestä välittäminen ja lämpö ovat huipussaan – siihen kai leirien vetäjät ja rippikouluisot ainakin pyrkivät. Leirin loputtua kontrasti saattaa olla säpsähdyttävä. Kaikki ei olekaan niin kultaista ja lempeää, kaikki eivät olekaan enää samalla viivalla. Luultavasti me isot sekä leirien vetäjät ja muut työntekijät toimimme jopa suunnannäyttäjinä tässä.
Paavo kuin Paavo?
Entäpä olisiko aihetta asettaa kyseenalaiseksi tämä Paavonkin palvominen? Kärjistetyimmillään se on johtanut jopa siihen, että Ukko-Paavon viinankäyttö on otettu hyväksyttäväksi esikuvaksi tähänkin päivään. Oliko Paavon suuruus todella suuruutta, vai olivatko aikalaiset vain kömmähtäneet polvilleen? Ehkäpä Ukko-Paavo oli kuitenkin vain kilvoittelija kilvoittelijoiden joukossa, yksi Jumalan köyhä muiden kaltaistensa rinnalla. Luulenpa, että loppujen lopuksi meissä kaikissa asuu pieni Ukko-Paavo – mutta onneksi meidän ympäriltämme puuttuvat kumartajat! Suosiohan on myös vastuuta ja pidemmän päälle varsin raskas taakka. Paavon maineen ja nykyisen rakkaan herännäisyytemme takana lienee alkujaan tyystin tavallinen lumipalloefekti. Kuitenkaan ilman tätä hyvän sielunhoitajan mainetta kierittävää lumipalloa me tuskin ymmärtäisimme joka kesä lähteä puupenkille puheen ja virren äärelle armonvilausta etsimään – lämmin kiitos körttiläisyyden olemassaolosta Paavolle kuuluu.
Tervetuloa keskiluokka?
Hieman mietityttää tämä oma elitistisyytemme - ettei vain körttiläisyydessäkin olisi lähinnä hyvinvoivaa väestöä? Ei tätä liikettä taida olla ihan helppo ulkopuolelta lähestyä. Toki avosylin otamme kaltaisemme vastaan: yhteiskunnassa hyväosaiseksi sijoittuneen, mutta sieluntuskiensa alla painiskelevan sananjanoajan kanssa on helppo olla; puheenaiheita riittää niin körtin sieluntilasta, politiikan labyrinteista kuin kehitysmaiden ruoka-avustakin. Mutta eivätkös puheenaiheet hupene sukkelammin, kun seurapenkille viereen istahtaakin huono-osaisempi kanssaeläjä, yliopistoista tietämätön maitopurkkirahojaan laskeva keskiluokan kansalainen? Valitettava totuus on, että kaltaiset kutsuvat kaltaisiaan, tahtomattaankin. Duunari harvoin tuntee oloaan kotoisaksi pomojen seurassa.
Silmät auki avoimuutta
Rakasta lähimmäistäsi ja tee toisille niin kuin tahdot itsellesikin tehtävän – jokaiselle, vähäisimmällekin. ”Sillä se minkä te teette yhdelle heistä, sen te teette minulle.” Meidän tulisi muistaa jokainen lähimmäisemme, pitää silmät auki, jotta näkisimme myös muut kuin helposti huomattavat jo suuriksi nostetut tai nousseet. Pitäisi pyrkiä huomaamaan myös hiljaiset ja hyväksymään eri tavoin ajattelevat, jotta emme aina vain juuttuisi pinttyneisiin kaavoihimme. Asiat voi hoitaa monella tapaa hyvin, eikä se varmasti vaadi sitä, että tekemässä ovat aina samat tutut kasvot. Avoin tervetulotoivotus useammille voisi tuoda paljon rikkautta elämäämme sekä koko körttiläisyyteen.
Lähimmäisen omantunnon suojelua
Lähimmäisyyteen liittyen kuulin vasta mainion ohjeen: pitää käyttäytyä niin, ettei toisen omatunto siitä kärsi. Tämä voi tarkoittaa sitä, että lähimmäiseltä ei pidä vaatia sellaista, johon hänen kykynsä eivät riitä, vaikka auttamistahto riittäisikin. Myös henkilöpalvonnasta voi omatunto kärsiä, kun kohteena olija tuntee saavansa osakseen enemmän arvostusta kuin todellisuudessa ansaitsisikaan. Tulee helposti huijarimainen olo. Näin tuo ylenmääräinen kunnioittaminen voi loppujen lopuksi myös satuttaa.
Kuuntelemisen tärkeys
Usein huomaaminen ja etenkin kuunteleminen ovat tärkeimmät muodot lähimmäisyydestä. Saisimme yrittää kulkea jokaisen välittämistä kaipaavan vierellä sen matkan verran kuin meitä tarvitaan – oman jaksamisemme rajoissa tietenkin. Jos tällöin, apua tarvitsevan olon helpottamiseen tähtäävän lähimmäisyyden seurauksena koituu arvostusta osaksemme, on se varmastikin aidompaa ja ansaitumpaa kuin lumipalloefektin luoma suurten massojen meihin kohdistama arvostus. Vaikka toisaalta, kaikenhan me saamme vain armosta – tuotakaan arvostusta emme voi syntisinä ihmisinä ansaita. Sillä suuriahan me olemme vain siksi, että armollinen Jumala meidän syntisten puoleen on Jeesuksessa kumartunut.