hylkääminen

[Liina]

En muuten minäkään. Niinpä olikin hyvä lukea Kotimaan sivuilta Heikki Räisäsen kertovan, että tuo kuvio oli alkuvuosisatojen kirkossa vain yksi mahdollinen tulkinta Kristuksen merkityksestä, mutta oli muitakin. Tai (jos kenelle Räisänen ei kelpaa) karmeliittamunkki Wilfrid Stinissenin näkemys, että paljon tuota sovitusjuttua tärkeämpää oli Kristuksen tulla näyttämään, mitä on tosi ihmisyys eli se ihmisyys, johon ihminen alun perin luotiin.

Pidän kyllä mahdollisena, että ymmärtämättömyyteni on kulttuurieroa: Uhrikuolema on varmaan ollut luonteva tulkinta kulttuurissa, jossa eläimiä sun muuta perinteisesti oli uhrattu Jumalalle. Kulttuurissa, jossa ei samanlaista käytäntöä ole, on lainattu tulkinta juridiikan termistöstä eli rangaistus ja sovitus. Mahdollisia kuvia, tulkintoja ja merkityksiä on monia. Itselleni kun ei syyllisyyden problematiikka ole koskaan ollut kovin keskeinen, ei nuo rangaistus ja sovitus -kuvat oikein kolahda. (Hylkääminen sitten jo onkin tutumpaa...)

Kiitos tästä. Kyseleminen ja kummasteleminen kannattaa näemmä aina 
Olen itsekin, ihan maallikkona, kallistunut siihen käsitykseen, että kyse on kulttuurieroista ja kielestä.

Pohtivainen kaalimaan kakarani kirjoitti joskus alaluokilla uskonnonkokeessa ristinkuolemasta, että ristiinnaulitseminen oli Rooman valtakunnassa yleinen tapa rangaista kapinallisia varoitukseksi muille. Eipä saanut vastauksesta pisteitä, sai moitteet: tämä ei ollut historian vaan uskonnon koe.

[Pyryharakka]

Jos Luoja on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, miksi hän antoi ihmiselle vapaan tahdon, koska tiesi -- tietenkin -- sen johtavan kauheaan sotkuun, jota maailmaksi kutsutaan? Kiusallaanko, uteliaisuuttaanko? Kysyy toinen maallikko.

Rakkaudesta, silkasta rakkaudesta.

Tähän ajatukseen olen tullut äitinä. Vaikka vanhempana tietää joitakin asioita, mitä lapsen kannattaisi tehdä toisin, niin siitä huolimatta ei voi kahlita toisen tahtoa. Ei lapsestaan halua tahdotonta robottia, joka tekee vain mitä pyydetään tai käsketään. Valinnan vapaus on kallis, mutta samalla vaarallinen asia.
Jopa eläimet joutuvat kekemään päätöksi, ottamaan riskejä ja elämään valintojen seurausten mukaan.
Kavit elävät säädetyn geeniperimän, sään ja saamansa ravinteiden mukaan. Niillä ei ole mahdollisuutta valita, miten, missä kasvaa. Kasveilla ei ole tahtoa.

[Liina]

Rakkaudesta, silkasta rakkaudesta.

Tähän ajatukseen olen tullut äitinä. Vaikka vanhempana tietää joitakin asioita, mitä lapsen kannattaisi tehdä toisin, niin siitä huolimatta ei voi kahlita toisen tahtoa. Ei lapsestaan halua tahdotonta robottia, joka tekee vain mitä pyydetään tai käsketään. Valinnan vapaus on kallis, mutta samalla vaarallinen asia.

Ihan mielenkiintoinen kommentti. Äiti olen mutta en vertaisi itseäni Jumalaan. Geeniperimällä ja ympäristöllä mennään, eivätkä ne ole hallinnassani kuin pikkuruiselta osin. Minusta lapsellani ei ole rajatonta valinnan vapautta, korkeintaan pientä liikkumatilaa erinäisten tekijöiden sekamelskassa. (Enkä kasvattanut robottia  )
Rakkaus lapseen on minulle läsnäoloa, silloin kun tarvitaan. Ja toisin kuin Taivaan Isi, vastaan puheluihin heti.

[maisakai]

Pidän kyllä mahdollisena, että ymmärtämättömyyteni on kulttuurieroa: Uhrikuolema on varmaan ollut luonteva tulkinta kulttuurissa, jossa eläimiä sun muuta perinteisesti oli uhrattu Jumalalle. Kulttuurissa, jossa ei samanlaista käytäntöä ole, on lainattu tulkinta juridiikan termistöstä eli rangaistus ja sovitus. Mahdollisia kuvia, tulkintoja ja merkityksiä on monia. Itselleni kun ei syyllisyyden problematiikka ole koskaan ollut kovin keskeinen, ei nuo rangaistus ja sovitus -kuvat oikein kolahda. (Hylkääminen sitten jo onkin tutumpaa...)

On sanottu, että nykyihmisen on vaikea ymmärtää syyllisyys- ja syntiproblematiikkaa, koska häntä ei ole kasvatettu niiden hengessä. Ennen opetettiin lapset häpeämään vääriä tekojaan ja ajatuksiaan, jolloin myös syyllisyys oli tuttua. Herätysliikkeiden syntykin kuulostaa nykynuorista perin oudolta: ihmiset tulivat synnintuntoon ja halusivat tehdä parannuksen. Nykyisin Jumala esitellään rakastavana ja anteeksiantavana, ei tarkkailijana ja rankaisijana.

[öppiäinen]

^Joo, uskoisin, että keskeiset elämänkysymykset aikojen myötä vaihtelevat, ja tästä on kyllä joku kirjoittanutkin, muistaisin vain, kuka. Kuinka joskus kysymyksenä on ollut kuolema, sitten tämä protestanttien suosima syyllisyys, nykyään ehkä enemmän tarpeettomuus ja arvottomuus. Ja toki voi olla kulttuurisiakin eroja.

Ennen opetettiin lapset häpeämään vääriä tekojaan ja ajatuksiaan, jolloin myös syyllisyys oli tuttua.

Tähän sen verran puuttuisin, että vaikka syyllisyyttä en ymmärrä, niin häpeä on sitäkin tutumpaa. Minusta ne ovat ihan eri asioita. Onhan se aika häpeämätöntä luulla, että omilla teoilla olisi niin paljon merkitystä, että ne olisivat niin tärkeitä (ja tekijä niiden myötä), että niistä syyllisyyttä tarvitsee kantaa.

[Salis]

Olen vissiin aiemminkin kertonut, kuinka äitini istutti minuun häpeän tunteen, josta pääsin irti vasta aikuisena miehenä. Usein tunsin häpeää jopa muidenkin tekemisistä. Häpeästä irtautuminen tuntui vapauttavalta. Mielestäni vanhempien tehtävänä on kasvattaa lapset erottamaan oikea väärästä. Sen sijaan jatkuva häpeä, huonommuuden tunne estää ihmistä olemaan itsensä.

[vn]

Vaikea lapsuus häpeän tunteineen on minunkin sisuksissani taustalla, varmasti vaikeuttaa ja haittaa
elämääni tällä hetkellä.
Alle kakskymppisenä suunnittelin / yritin "irtiottoa", kapinoin.
Toisin kävi, Jumala otti kiinni, kirkasti itseään...armeijassa sitten olin "soldier in Christ"...
sen jälkeen monenlaiset vuosikymmenet, koko ajan Isän hoidossa, johdatuksessa, oma osuuteni vaihdellut...
nyt olen armon kerjäläisenä, lunastettuna, armahdettuna, anteeksisaaneena, perille pääsyn toivossa.