Kyky hävetä on tervettä, mutta häpeän elätteleminen ei ole.
Tasan. Jos ryöstät lompakon ja piekset ryöstetyn etkä tunne syyllisyyttä, asiat eivät ole ihan ok. Jos vaikka valehtelet toisesta etkä tunne häpeää käytöksestäsi, on jotakin samoin hieman (?) vinossa. Mutta nämä affektit siis suojaavat yhteisöä, kannustavat korjaamaan, toisinaan myös neuvottelenmaan siitä ovatko ao yhteisön rajat liian ahtaat -- jos nyt vaikka sääntöjen rajat ovat tolkuttomia niin että saa jo hävetä olemassaoloaankin -- eli
niillä kasvaa yhteisöön mutta myös yhteisö joutuu kasvamaan. Mutta se että ihminen häpeää kaiken aikaa ilman mitään tolkullista syytä ei ole enää ok -- ei liioin syyllisyys. Syyllisyys näistä kahdesta noin karkeasti katsoo eteenpäin ja odottaa rangaistusta, häpeä taaksepäin, ei ilkene enää palata sinne missä nolasi itsensä... mutta kyllä saa pinsetit olla kun niitä erottelee. Joskus kun ihminen saattaa pelätä häpäisevää rangaistusta tai tulkita asiansa siten että nolaus -- vaikka mokaaminen esitelmänpidossa -- oli rangaistus jostakin.
Ja kun Jumala kehtasi sinut luoda --- eikä enää syytä --- niin silloin ei ole ok jäädä porskuttelemaan kummassakaan affektissa ellei tahdo kohta kehittää itsestään masokistia... kehitellä kärsimyksestä nautintoa... ei. Vaan asiallisesti korjataan asiat ja sitten matka jatkuu.
Jotensakin silleen.
