Ah herää sydämeni uskomaan toivomaan.
Äitini veli kuoli auto-onnettomuudessa kun olin kuusivuotias. Kaksi veljen veroista, yhdessä kasvanutta serkkupoikaa jäi orvoksi, toinen kuin minun kaksosveljeni--- yhtä aikaa on tehty elämässä kaikki. Koko sen vuoden, aloitin silloin koulun, muistan, Tapanin kuva oli lipastolla, ja äitini lauloi tai hyräili tätä kaiken aikaa. Koulu ei mennyt oikein hyvin. Matti pärjäsi paremmin, mummo opetti häntä yksityisesti.
Ymmärsin kertomatta, että tämä oli Tapanin hautajaisvirsi, niihin en päässyt meitä koko lapsilaumaa ei voinut ottaa sinne mukaan. Mutta sen päivän surua minä en unohda.
Surussa ei tarvitse olla edes kapinointia, me olimme ymmällämme, tyrmistyksissämme, miten niin voi käydä? Miksi juuri meidän Tapani, niin tarpeellinen pojille, minulle kun minä olin jo silloin sairas näin, eikä kukaan tiennyt mikä juttu on, hän oli lääkäri myös ja varmasti äidilleni tueksi, jo sillä että sanoi ettei tuo lapsi ole terve, kotona ei tehdä mitään "väärin" --- miksi, kun hän teki niin tärkeää työtä ja oli niin tarpeellinen toisillekin --- miksi niin nuorena, kesken kaiken?
Sä poista epäusko, ja ole aamurusko mun sydämelleni.
Minulta on kysytty voinko ikinä tuntea normaalia turvallisuudentunnetta, kun olen joka hetki vaarassa ja tiedän sen. Olen ihan ymmälläni; tietysti voin. Mutta en osaa selittää, miksi.
Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala - sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret! Ihmiset kuvittelevat olevansa "turvassa" jotenkin minua kummemmin... He eivät ole - ei ollut Tapanikaan. Se kolari tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Suo, Herra, armos loistaa sun istuimeltasi, ja vedä valollasi mua valkeuteesi. Ei mikään muu auta, ei riitä.
