Tässä sitä mietin, miksei jo varhaisemmassa vaiheessa elämää voisi muuttaa vähän yhteisöllisemmän asumisen pariin. Vähän kuin joku luostari, jossa on oma pieni huone ja siinä ehkä kylpyhuone, tiettyihin aikoihin päivästä yhteisruokailu ja ehkä muuta aktiviteettia, mahdollisuus osallistua askareisiin oman jaksamisensa mukaan. Kotihoitajien työajasta suuri osa menee kohteesta toiseen ajamiseen. Tuolla sitä saisi vähennettyä. Mutta ehkä ei ole sopivaa rakennuskantaa?
Onko nykyiset vanhukset enää niin sidoksissa asuntoonsa ("kotiinsa"), etteivät halua lähteä siitä minnekään? Kerrostalossa asuva palkkatyöläinen on joutunut muuttamaan elämänsä aikaan sentään monta kertaa.
Onkohan niin, että kun ikää tulee, pahoittaa mielensa taas yhtä herkästi kuin pienenä lapsena? Tai ainakin herkemmin kuin nuorempana. Jos ei enää niin paljon niitä iloja ole, merkitsee paljon jos jokin odotettu juttu meneekin pieleen.
Hei pitkästä aikaa
Vaikka en olekaan "kolmannen polven körttiläinen" ja jonkun hämmästykseksi siitä huolimatta erehtynyt hankkimaan puvun jas peräti siinä esiintymään ( ei tule toistumaan) olen toisin ajoin seuraillut kuulumisianne. Ehkä täällä saa olla, vaikka ei olisikaan oikeastaan mikään, jos ei, moderaattori kai on ulosheittäjä, eivät muut.
Ihmettelin joskus, kuinka tämä aihe säilyttää suosiotaan -- lähinnä otsikko minua ihmetyttää, sillä elämä on useille parhaastaan kärsimystä, enkä tiedä, onko ukrainalaisen tai gazalaisen äidin elämä keskellä voimavaraisinta aikuisuutta erityisen hyvää. Vanhuudesta keskustelu ei muuten ole ollenkaan asiatonta, ja erilaisten ratkaisujen käsitteleminen vain järkevää.
Ehkä moni on asunut samassa asunnossa aikuisuutensa, kasvattanut lapsensa, hyvästellyt viimeisen kerran elämäntoverinsa ja siten yksinäisyyteen täytyy löytää muita ratkaisuja kuin yhteisötyyppiseen asuintaloon muutto. Tämä kuitenkin on ajatus, jota olen itse pitkään pyöritellyt mielessäni. Kuinka se poikkeaisi vanhainkodeista tai palvelutaloista, en sitten enää tiedä jos se noin kuvataan.
Ehkä ihmiset, jotka ovat hallinneet ja vallinneet elämäänsä siitä kuin aikuistuvat, kaipaavat suurempaa autonomiaa, eikä siinä mielestäni ole suutrta moitittavaa, jättäisin kaikenlaisen "riisumisern" ja siitä puhumisenkin melkeinpä Jumalan haltuun. Noihin palveluasuntoihinn on lisäksi usein vaikea päästä. Meitä vanhenevia on suuri joukko.
Toisekseen, ehkä olisi hyvä, jos voisi hieman valita seuraaansa. Uskoakseni täälläkin on väkeä, joka ei sietäisi ajatustakaan siitä että miä asuisin seinän takana ja käyttäisin yhteistä olohuionetta. Opiskelijatkaan eivät tahdo soluasuntoihin, vaikka kotoa muutto tuntuisi ensimmäisenä lukuvuotena vaikealta.
Tiedän täältä Helsingistä muutaman poppoon joka alusta lähtien rakennutti yhteisen talon hieman tuolla edellisellä periaatteella --- paljon yhteistä tilaa, mutta myös omat asuntonsa kullekin. Se ei ole mahdoton edes vähemmän vauraille, jos ajatellaan että jossakin on asuttava ja edelliset kodit voidaan myydä. Se myös säästää rahaa, jos voidaan sopia niistä lehdistä jotka tilataan, yhteisestä ateriasta.
Ei se mikään mahdoton ajatus ole. Kuinkahan heidän on käynyt, nyt kun kokeilua on muutama vuosi päästy toteuttamaan, siitäpä ei kukaan uutisoi, ei kerro.
--------
Eeelleen ajattelen, että on todella paljon ja syvempää kärsimystä kuin juuri vanhuus yskinäisenä. Ihminen elää suuresti muistojensa parissa, ja jos ne ovat katkeria, ei voi olla hyvä olo.
