Lastenkirjoissa on sympaattisia siilejä. Beatrix Potterin pyykkäri mrs. Tiggy-Winkle ja Aila Nissisen siili Simpura tulivat ensiksi mieleen. Kirsi Kunnaksen Tunteellinen siili liikuttaa aina. Aila Meriluodon Pommorommossa on kokonainen siiliyhteisö Isosta Paksusta Maailman Pienimpään Siiliin.
Juuri Tunteellinen Siili onkin hyvin tuttu. Täytyy kertoa noita sisarelle. Lupasin hänelle siiliaineiston eskareillensa. Jokin siilissä on niin..... Niin!
Ihminen, niin luulen, voi nähdä siilissä itsensäkin, kuten on tunteellisen siilin laita. Ja ihan tosiseikat siilistä, vuorokausirytmi, nuuskutus joka nurkassa, uteliaisuus, yksinviihtyvyys tekevät siitä Elämäni Eläimen.
Ja jokin mystinen joka saa minut vähän varomaan! Lapsuudesta muistan Käkimäen pihasiilit. Mielestäni ne saapuivat juhlallisena kulkueena maitovadille, emmehän silloin tienneet ettei maitoa saa antaa. Aikuisetkaan. Me katselimme niitä erittäin loitolle komennettuina ja hievahtamatta, jotta emme pelästytä, mutta ehkä siihen liittyi se juhlallisuus hieman kuin kangasvuokkoretkiin.
Nyt tämä yöllinen huuuuuu-varovaisuus on ihan totta. Muistan hyvin, kun astuin varpaallani heinäkuun yön pimeimpänä hetkenä, pilvien tähdenhän pimeä olikin, ja siellä kuului tuhahdus. Yksi ainoa mutta ovenpielestä, ja minä tiesin että minun käskettiin häipyä oitis. Ne ajavat suoraan minun primitiivisimpiin aivoihini syvälle, sinne mikä yhteistä on.
Orava on eri, aivan toista maata. Onni ja Otto toimivat monessa niin ihmistyylisesti. Ja voi minun Oswaldiani! Jos vielä sen näkisin ja tietäisin että edes on elossa.
